Avoin kirje Antti Nylénille ja aivovuoto Häviöstä sen ohi

Nylénillä on jotain, mitä somejulkkiksilla ei ole ja päinvastoin. Hänellä on sisältöä, mutta ei rahaa. (Minullakin on sisältöä, muttei rahaa. Kustantajaa minulla ei ole, vaikka mielestäni kyllä pitäisi olla.)

Tartuin Häviö-monologiin heti kahdesta syystä: ensiksi, koska Nylén sanoi Hesarissa pelkäävänsä, että kaikista tulee juhasipilöitä, jotka eivät osaa puhua enää muusta kuin budjettileikkauksista; toiseksi, koska ystäväni Pontus Purokuru kertoi minutkin mainitun sen lehdillä. Ensimmäinen antoi sykäyksen, toinen kieltämättä vauhditti.

Luin Häviön yhdeltä istumalta, koska se puhutteli minua omissa asioissani ja koska nauroin paljon, vaikka se on surullinen kirja. Minut valtasi halu kommentoida kirjaa ja luonnostelinkin noin 28 ranskalaisen viivan kirjeen Antti Nylénille, mutta ajatus alkoi nolottaa ja puin sen blogimuotoon. Viivat vähenivät. Nylén sitäpaitsi mainitsee kirjassaan olevansa huono vastaamaan sähköposteihin ja tämä hiljaisen torjunnan mahdollisuus kauhistutti.

Joten enemmän kuin avoin kirje Antti Nylénille, tästä tuli kommentaari, jolla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä itse kommentoitavan teoksen kanssa. Tämä ei ole arvio, vaan reflektio. Monologivastaus monologiin. Epäkoherentti ja kategoriaton aivovuoto, jonka sytytti Häviön kipinä.

***

Arvostan Nylénin tekstissä ennen muuta rehellisyyttä. Rehellisyys ei ole kovin suuressa huudossa tätä nykyä, koska sillä ei ole vaihtoarvoa. Sitä ei voi muuttaa pääomaksi, ei sosiaaliseksi eikä taloudelliseksi, vaan pikemminkin päinvastoin.

Liika rehellisyys maksaa. Kenelle tahansa se voi maksaa ihmissuhteita, työpaikan tai uran, eikä taiteilija ole poikkeus. Taiteilijalle se maksaa toimeentulon, vaikka taiteessa jos jossain pitäisi kyetä olemaan valehtelematta. Mutta taidekaan ei ole kovin suuressa huudossa nykyisin, koska se pakenee markkinalogiikkaa siinä missä rehellisyyskin.

Aikamme ja yhteiskuntamme on päätynyt pisteeseen, jossa kysellään, miksi edes pitäisi olla olemassa mitään, mikä ei sovi markkinalogiikkaan. Miksi olisi olemassa mitään niin hyödytöntä. Eikö kaikki niin mieletön ole hyvä tuhota terveestä yhteiskuntaruumiista? Siinä suhteessa, banaalin totalitaristisessa materialismissaan, aikamme ja yhteiskuntamme on vähintään yhtä harmaa ja tulevaisuudeton kuin reaalisosialismissa. Se tekee meistä säälittäviä sätkynukkeja, sikäli kun emme ole jo.

(Sidenote: sätkynukke, aikamme, yhteiskuntamme, markkinalogiikka ILMAISU)

En usko, että on mahdollista tehdä hyvää tekstiä olematta rehellinen. Häviö on hyvä, koska se on rehellinen naurettavuuteen asti. Yritän olla inhorehellinen myös tässä kommentaarissani, mutta epäonnistun väistämättä, koska ajattelen liikaa tämän tekstin potentiaalisia lukijoita. Päinvastoin kuin nykyisin ohjataan tekemään – ei vain journalismissa, missä se on ymmärrettävää, vaan myös kirjallisuudessa – mielestäni lukijoita ei pitäisi ajatella ollenkaan. Ei kerrassaan ensinkään. Vitut kohderyhmämarkkinoinnista.

”Kirjailija on ihminen, joka kidutetaan hengiltä, koska hän ei luovu uskostaan kirjallisuuteen.”

Tämän lisäksi kirjailija on sivutoiminen narri, joka nöyryyttää itseään julkisuudessa ja apurahalautakunnille esittää aikaansaavaa, vahvaa, itsevarmaa, määrätietoista, omaperäistä, merkittävää taiteilijaa, jolla on vaikuttava CV eli »ura»” ja joka kirjoittaa kerjuukylttiinsä ”tämän kaiken löyhkäävän luulottelun”.

Kirjailija on myös ihminen, joka luo uutta ja häiritsee ihmisiä. Olisi luultavasti kaikkien etu, että hän saisi luoda sitä ilman, että hänet kidutetaan hengiltä. Mutta miksi hänen pitäisi antaa myös häiritä? Uskon, että tarvitsemme edelleen kirjoja. Miksikö markkinalogiikkaiset kirjat eivät riitä? Kaksi sanaa: Reijo Mäki.

***

Kirja, joka kertoo kirjoittamisesta olematta opaskirja, ei todella kuulosta kovin myyvältä konseptilta. Ollakseen kirja kirjoittamisesta Häviö on tavattoman liikuttava, ja liikuttavalla tarkoitan tässä kaikkea muuta kuin säälittävää, vaikka kirjoittaminen toimintana sitä onkin.

Tarkkaan ottaen kirjoittaminen ei ole toimintaa, vaan olemisen tapa ja se on vittumainen olemisen tapa, joka määrittää kaikkea muuta elämää.

Kuvittele, rakas lukijani, että olisit noiduttu, riivattu. Miltä se tuntuisi? Millaista olisi elää demonin otteessa? Omaehtoinen ja itsenäinen, niin kutsutusti »vapaa» taiteellinen työ merkitsee sitä, että koko olemassaoloa – unta ja valvetta, lepoa ja kiirettä, ajatuksia ja tunteita, lihaa ja henkeä – leimaa jonkin vieraan ja pelottavan läsnäolo, kuin sekuntikellon tikitys. Se käskee: »Kirjoita!»”

Nylén kirjoittaa.

“Olen kuin Turmiolan Tommi, joka pullon sijaan kerta toisensa jälkeen tarttuu tekstinkäsittelyohjelmaan.”

Puolisoni muistaa elävästi ajan, kun kerroin vihaavani kirjoittamista ja vannovani, etten koskaan enää kirjoita mitään. Se, lapsellisen typerä merkkijonojen siirtelyn piirtelyn nysvärunkkausaika, olisi taaksejäänyttä elämää. Tästä eteenpäin keskittyisin vain todellisiin asioihin! Tuossa raivokkuudessani oli kieltämättä samaa surua kuin alkoholistin traagisen pontevassa raitistumisyrityksessä.

Sillä erotuksella, että alkoholistin on mahdollista raitistua.

Olin vuorenvarma päätöksestäni. Kirjoittaminen on hulluutta. Nylén jos joku tietää sen, ja tämä ajatus lohduttaa minua. Kuten sekin, ettei hän kirjailijana jaksa edes kannatella sitä ainoaa rahaksi vaihdettavissa olevaa, mitä kirjailija työstään saa: mainetta, sitä miltä asiat näyttävät. Hän repii alas kulissit, joita monet kannattelevat henkensä edestä, ollen ”kai niin rutinoituneita esittämään omanarvontuntoista uraihmistä, että ovat alkaneet itsekin uskoa omiin valheisiinsa, eivätkä enää muista olevansa petkutettuja hylkiöitä –”.

Ei vain kirjallisuudessa, vaan koko tässä ajassa (taas ”tämä aika”) on kysymys siitä. Aina vain siitä, miten asiat vaikuttavat olevan, miltä ne saadaan näyttämään. Ei koskaan siitä, mitä ne ovat.

Siksi Nylénin kirkas ilmaisu on kuin raikasta vettä. Yritän selittää: teksti ilmaisee taustalla olevan ajatuksen niin sulavasti, että se tekee itsensä melkein tarpeettomaksi. Muoto on olemassa ideaa varten, eikä päinvastoin. Aivan kuten hyvässä musiikissa. (Silti on usein eduksi hallita muoto ennen sen rikkomista.) Nylén on armoitettuna sanamuotoilijana tästä varmaankin päinvastaista mieltä. Se voi kertoa hänen musiikkimaustaan enemmän kuin kirjallisuudesta.

Itselleni on tullut huonoksi tavaksi saatella tekstiä liian pitkälle, yrittää vaikuttaa sen uloskoodaukseen lisäämällä loputtomiin mössöyttäviä liite- ja sävypartikkeleita. Olen alkanut kirjoittaa pehmoisia, varauksia ja konditionaaleja viliseviä typeriä täyttömaalauseita, koska kirkkaat, kauniit lauseet irroitettuna asiayhteydestään saadaan aina näyttämään rujommille kuin poliitikkomaisen varovaiset. Olen alkanut pelätä väärinymmärtämistä ja erityisesti tarkoituksellista sellaista. Se on perseestä, koska se tarkoittaa, että olen kahleissa ja tuomitsen itseni kahlaamaan luiskaotsaisten sylkemässä sohjossa sen sijaan, että kurottaisin sinne, missä luodaan uutta. Se tarkoittaa, että luovun aseistani. En halua luopua aseistani.

Kommentoin tästä eteenpäin ajatuksia, koska todellakin olen sitä mieltä, että muoto on olemassa vain idean muodostamiseksi, materialisoimiseksi. (Näen, kuinka sanamuotoilija Nylén repii hiuksiaan.)

Monologi ei ole poliittinen toimintaohjelma. En sellaista etsikään, enkä edes esittele. Etsin ajatuksia ja esitän ajatuksia. En esitä arvostelmia, vaan katson, mihin tämä vie. Olen aina ollut huono erottamaan etiikkaa ja estetiikkaa toisistaan. Antti Nylén on näistä ehkä parempi estetiikassa, siinä missä häntä (vanhoissa teksteissään) eettisen vastuun väistelystä blogissaan kritisoinut Antti Rautiainen on rautainen eettinen toimija joka taas ei omien sanojensa mukaan ymmärrä estetiikasta mitään.

Minä en ymmärrä, miten nämä kaksi voidaan erottaa toisistaan, enkä tarkoita antteja. Yhä paikoin minua hieman hämmästyttää Nylénin lieventynyt, mutta edelleen aistittavissa oleva juonne sen uskon suuntaan, että taide voisi pysytellä yhteiskunnallisen merkityksen ulkopuolella samalla, kun olen hirveän ilahtunut siitä, että hän päätyy Häviössä hyvinkin painavaan yhteiskunnalliseen vaatimukseen ja analysoimaan ajatustensa materiaalista taustaa. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että Nylén on aivan väärin ymmärretty epäpoliittiseksi. Palaan tähän myöhemmin. (Antti Rautiainenkin on suuri esteetikko, vaikkei sitä myönnäkään.)

Silläkin on materiaalinen taustansa, että olen alkanut varoa kirjoittaessani. Haluan pyrkiä takaisin kohti rehellisyyttä ja keskustaa, enkä puhu nyt politiikasta, jossa nämä kaksi asiaa sulkevat toisensa pois. Keskustassa on muutakin. Kuten esimerkiksi:

Lapsuus

“En ole mikään työnarkomaani, saati »uraihminen». Uran ja perheen »yhteensovittaminen» on hurskas keskiluokkainen unelma ja naistenlehtien fantasia, tehtävä, jota en koe koskaan ratkaisseeni. Nämä kaksi todellisuutta haittaavat toisiaan pysyvästi. Ne ovat sodassa, ja molemmat osapuolet kokevat tappioita. Ristiriita on sovittamaton.”

Tämä on epäsuosittu mielipide ja helposti väärinkäytettävissä, varsinkin miehen esittämänä. Ennen kuin tulin vanhemmaksi, ajattelin, ettei lasten saaminen vaikuta mihinkään elämässä. Nyt ajattelen näin: jos ihmistä eivät liikuta edes syntymä tai kuolema, niin mikä sitten? Ja koska oman kuoleman kohdalla on useimmiten liian myöhäistä ja syntymästään kukaan harvemmin mitään muistaa, voivat ihmistä näin ollen liikuttaa vain jonkun toisen kuolema ja syntymä.

Omalla kohdallani vanhemmaksi tuleminen ei ole vaikuttanut siten, että olisin jotenkin lakannut olemassa minä. Se kyllä hajotti minut palasiksi, mutta vain karistellakseen turhat tuhkat pois ja puristaessaan uudestaan kasaan enemmän minuksi.

En silti usko, että niin käy väistämättä. Varmasti sitä on mahdollista onnistuneesti vastustaakin – ainakin, jos tekee lapset vain ansioluettelonsa täytteeksi. (Onhan kiva sanoa, että on jokin yleisesti hyväksytty määrä lapsia. Kunhan niiden kanssa ei herraparatkoon tarvitse olla.) Uskon siis, että on aivan mahdollista jatkaa entistä elämää lasten kanssa, jos ei halua olla lasten kanssa. Olen varma, että tässä maassa on monia keskiluokkaisia vanhempia, jotka eivät edes tunne lapsiaan ja monia lapsia, jotka eivät tunne vanhempiaan. Vanhemmat vain hoitavat kaikkia aivan ”välttämättömiä” asioita vähän joka nurkalta. Kaikki todellinen elämä on haipunut aikatauluelämän marginaaleihin. Elämästä on tullut asuntolainaa, autolainaa, kehittäviä harrastuksia, viemistä hakemista suunnittelua suorittamista – sanalla sanoen paskaa. Olen toistaiseksi onnistunut kieltäytymään kunniasta.

Taloudelliset realiteetit irrottavat vanhemmat lapsistaan brutaalin tuntuisiksi ajoiksi kerrallaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi on hienoa, että lapset kasvavat erossa vanhemmistaan. Ymmärrän hyvin, että se on taloudellisesti välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin miltei kaikille, mutta en ymmärrä, miksi niin täytyy olla. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin lasten kasvattaminen? Miksi on paljon hienompaa tehdä mitä tahansa muuta kuin kasvattaa lapsiaan? Miksi toisten lasten kasvattaminen on kunniallisempaa kuin omien – vaikka eipä sekään hieman olematonta suurempi arvostus tilinauhassa näy? Miksi ihmisenä oleminen ihmiselle on aliarvostettua?

Muistan joskus nuorena jossain tiedostavassa vasemmistolaisporukassa esittäneeni mielipiteen, että olisi hienoa, jos yhteiskunta olisi sellainen, että vanhemmat ja lapset saavat viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Se vaiettiin korrektisti kuoliaaksi mumisten jotain kepulaisista. Tietenkin – tätä mieltä ovat vain kepulaiset, jotkut persut ja selänteenrouvat. Ja jos kepulaiset ovat jotain mieltä, se on tarpeeksi painava argumentti olla toista mieltä.

Minä en ole koskaan ollut päiväkodissa, vaikka vanhempani ovat aina olleet töissä. En todellakaan halua demonisoida päiväkotia, tuota naisten vapautuslaitosta, omakin jälkikasvuni on siellä ennen pitkää. (Tässä vaiheessa kuuluu sanoa, miten arvostaa suunnattomasti hoitohenkilökunnan työtä, koska siis kukapa ei, mutta ei sillä arvostuksella laskuja makseta eikä tämä oikeastaan liity itse aiheeseen.) Mutta Luoja, miten pelkään laitoksia! Laitokset opettavat tavoille, kuuliaisiksi, tottelemaan, osaksi yhteiskuntaa.

Minut yritettiin laittaa kouluun normaalia aiemmin, muun muassa koska opin lukemaan nelivuotiaana (ja siitä lähtien olen onnettomuudekseni myös kirjoittanut). En suostunut. Aavistin jo silloin, että noita aikataulujen vuosia on tiedossa ihan tarpeeksi ilmankin. Sain aika poikkeuksellisesti kasvaa kotona, vaikkemme olleet rikkaita eikä äitini todellakaan mikään kotirouva sen enempää kuin isäni niin sanottu koti-isä. Minulle on jäänyt siitä mieleni maisemaksi loputon mahdollisuuksien maailma. Minä rakastin vapauttani ja maailmaa, joka tuntui oikeasti olevan omani. Mutta mihin päiväkodit naiset vapauttavat? Työhön, rahantekoon (muille). Tämän sortin vapautuksen vaaroista paasasi jo Emma Goldman. Ja jonkun sietäisi paasata tänäänkin.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: suurimmalla osalla meistä ei ole varaa valita. En halua syyllistää etenkään yhtä ainoata naista ”valinnoistaan”, koska naiset käyttävät edelleenkin huikean valtaosan perhevapaista omaksi taloudelliseksi vahingokseen ja me ylipäänsä teemme ”valinnat” lasten ja töiden, perheen, uran ja kaiken muun kesken, mahdottomuuden lakien paineessa.

Kannamme lyijynraskaita kuormia kylmää syyllisyyttä sydämissämme. Teemme niin tai näin, teemme aina väärin. Ja ne riekkuvat, ne ilkkuvat, ne syyllistävät lisää, koska ne haluavat tuhota omanarvontuntomme ja juuria päistämme ja sydämistämme ajatuksen, että tekisimme muka jotain tärkeää ja välttämätöntä. Ei, hoiva on kuluerä, laiskottelua, säälittäävä lorvailua! Naiset töihin! Kaikki töihin! Pikkulasten äidit töihin! Töihin töihin! Hoiva ei ole oikeaa työtä!

Vähemmästäkin olo on kuin lypsylehmällä. Vanhemmuus tuo riiston iholle. Vaikka ruumiisi on jo luovutettu toisen käyttöön, sinun täytyy silti puristaa siitä vielä lisää jollekin, jonnekin muualle. Mikään ei riitä. Yhteiskunnalliset raiskarit ilakoivat ruumiillasi. Se on yhtäkkiä kaikkien. He kuitenkin räjähtävät raivosta kappaleiksi, jos et suostukaan olemaan typerä heikko paskaruumis, vaan entistä vahvempi ja kauniimpi: entistä enemmän sinä ja keskempänä elämääsi.

Ja vaikka teemme aina väärin, niin silti yhteiskunta painostaa priorisoimaan aina kaiken muun lapsen edelle. Se painostaa rahalla ja kunnialla, se on sen kieltä. Suurimmalle osalle on taloudellisesti mahdotonta tai vähintäänkin katastrofaalista hoitaa lapsiaan kotona vuotta pidempään (jostain syystä se on myös kunniatonta). Vitut minä siitä, mitä muualla Euroopassa. Muualla Euroopassa asiat ovat sitten vielä huonommin.

Ristiriita on sovittamaton, kuten Nylén kirjoittaa. Tässä maailmassa se kaatuu sellaisen vanhemman sydämelle, joka haluaa jakaa aikansa lapsensa kanssa. Kukapa tietää sanoa lapsista ja heidän sydämistään. Lapsen tehtävähän on kasvaa veronmaksukykyiseksi kansalaiseksi ja se kasvaa sellaiseksi aivan hyvin myös kuvainnollinen reikä sydämessään.

Minä olen tympääntynyt sellaiseen feminismiin, joka sanoo, ettei kotityö ole oikeaa työtä. Sellaiseen feminismiin, joka haluaa vain yhtä paljon palkkatyötä ja pörssiyhtiöiden hallituspaikkoja kaikille. Sellaiseen feminismiin, joka vahingossa lisää taakkoja sen sijaan, että purkaisi niitä. Sellaiseen feminismiin, joka pakottaa toimimaan biologista imperatiiviaan (”hoivaa lastasi”) vastaan tasa-arvon nimissä. Tasa-arvo ei saa olla vain osallisuutta kapitalismista. Sen on väistämättä oltava ensin sitäkin, mutta olisi kurotettava kauemmas.

Jos jokin voi murtaa järjestelmää, niin hoivaajien kapina.

En halua lisätä kaksinaismoralismia ja tuomitsevuutta naisia kohtaan: ei, tässä on kysymys kaikkien oikeudesta toisiinsa ja hyvään elämään. Tässä ei ole kysymys siitä, että haluaisin akat takaisin hellan ääreen (en luojaparatkoon!). Tässä ei ole kysymys siitä, ettei naisella pitäisi olla intohimoja työssä ja kodin ulkopuolella, ei helvetti soikoon ole. Tässä on kysymys hoivaajien kapinasta ja hoivattavien myös. Naiset on vapautettava paitsi hoivasta, myös hoivaan. (Miehetkin on vapautettava hoivaan, mutta se on miesten itsensä tehtävä.)

Tarvitsemme aivan välttämättä hoivaajien kapinan.

Lapsuuden on oltava päämäärä, tavoite ja itse tarkoitus, niin kuin se on. Ei esivaihe ennen aikuisuutta. Lapsuus on otettava vakavasti. Paljon vakavammin kuin se tällä hetkellä yhteiskunnassamme otetaan. Lapset tarvitsevat enemmän tilaa, eivät omaa lokeroaan. Yhteiskunta, joka koostuu atomisoituneista yksilöistä, jotka elävät atomisoituneissa ydinperheyksiköissä, joista lähdetään päiväsäilytykseen iänmukaisiin yksiköihin, on mielestäni kaikkiaan aika surullinen yhteiskunta.

Nylén tuskin allekirjoittaisi läheskään kaikkea tästä lapsuutta koskevasta purkauksestani, mutta siihen kuitenkin innoitti hänen auki kirjoittamansa normi, jonka mukaan Suomessa ”vain pahat, tyhmät ja alaluokkaiset ihmiset eivät vie lapsiaan päiväkotiin”. Riemukkaan pisteliäästi hän kirjoittaa:

Hyvät, älykkäät, keskiluokkaiset ihmiset kutsuvatkin nykyään lasten päivähoitoa »varhaiskasvatukseksi», koska se sopivasti ylevöittää heidän halunsa hankkiutua rasittavista lapsistaan eroon siksi aikaa, kun he hankkivat rahaa ja edistävät uraansa. Tuon sanan suosiminen myös tekee selväksi että heillä on huoli alemmista yhteiskuntaluokista, jotka todella – toisin kuin he itse – tarvitsevat päiväkoteja lasten itsensä, näiden kasvatuksen takia.”

Hiljaisuus

Minusta on virkistävää, että Nylén puhuu avoimesti kristinuskosta. (Virkistävää on myös, että hän herjaa isänmaan käsitettä, mutta siitä enemmän toiste.) Se on likimain sosiaalinen itsemurha niin sanotusti tiedostavissa piireissä, joissa lähetellään polvilumpioreaktiona “ateisti on älykkäämpi” -käännöslinkkejä toisilleen kuvitellen tämän käyvän todisteena omasta älykkyydestä. Joissa höhötellään uskovaisille, mutta ollaan ylpeitä Myers-Briggs-tuloksista ja jaetaan kuvia tähtisumusta, koska siis tähdet, woah, kai nyt avaruus jos joku on tieteellistä niinku.

Usein niin sanottu uskontokritiikki on myös vain huonosti verhottua rasismia tai sovinismia. Ateistien ylivertaiseen älykkyyteen on vaikea uskoa silloinkaan, kun katsoo vaikkapa kaikkia NSBM-sankareita. Siis ihan ketä tahansa niistä pingviineistä, jotka sisustavat kotinsa Halloween-krääsällä, elävät jääkäri- ja SS-harhoissaan, ottavat aivan siis todella saatanallisia kuvia hyvinkääläisillä talopakettipelloilla ja kuvittelevat olevansa paitsi sotureita niin suuria saalistajia ahtaessaan suolistoonsa sianpersläskiä.

Minäkin olen saalistaja. Minä osaan ampua, nylkeä, laskea veret, kyniä, suolistaa, perata, fileroida ja sen sellaista. Sitä oppii kaikenlaista kun susirajoilla kasvaa. Mutta tiedättekö mitä?

Ei huvita. Minulla on valta valita oikeasta ja väärästä, eikä jumittaa anaalisen pakkomielteisesti väärässä kuvitellen sen herättävän jotain muuta kuin huvitusta ympäröivässä yhteiskunnassa. Inhoakin ehkä, samalla tavalla kuin voi kokea halua litistää häiritsevän syöpäläisen peukalon alle.

Miksi sitten ammun sanoilla?

Nylénin tavoin ajattelen, että kieli on monin tavoin väkivaltainen väline. Ilahduin suuresti huomatessani jonkun jakavan tämän havainnon. Kieli kantaa aina ideologiaa ja sillä on aina agenda. Samoin luulen, että hyvän tekeminen kielen kautta on jokseenkin tuhoontuomittu yritys. Siksi kaikki hienotkin ideologiat vesittyvät aina, kun ne viedään julkisuuteen. Niistä tulee politiikkaa ja niiden kannattajista poliitikkoja. Se on kaamea kohtalo.

Hyvän tekemisessä tarvitaan enemmän käsiä kuin suuta.”

Hyvyys ei puhu, hyvyys tekee. Hyvyys ei varsinkaan puhu hyvistä teoistaan.

”Evankeliumien Jeesus on vaahtosuinen, häpeämättömän raivohullu yllyttäjä, mutta Pyhän sydämen Kristus ja ikonien rakastava ja armahtava Jeesus ovat vaiti. Kaikki minun lempikirjoittajani ovat vihamielisiä. Heillä on välineen taju.”

Kristus oli hiljaa ristillä.

Paitsi ettei kyllä ollut, vaan valitteli janoa ja hylätyksi tulemista. Sitten oli hiljaa kyllä.

Mutta tärkeintä on tämä: ensin hävisi, tuli hylätyksi, menetti toivonsa. Se oli välttämätöntä. Jopa Jumalan Poika joutui häpeään ja menetti toivonsa. Häpeä, häviö, nöyryytys. Ne eivät ole instahetkiä eikä niillä rakenneta ansioluetteloita eikä haeta apurahoja. Tai voihan niilläkin kerskailla, pitää aiheesta vaikka radiomonologeja, mutta mitä sillä sitten voittaa. Vain totaalista häviötä ja luopumista seuraa täydellinen täyttymys.

Kristus oli enimmäkseen hiljaa ristillä.

Muistan lukeneeni hiljattain bloggauksen aiheesta, kuinka vaatimaton ihminen bloggaaja on.

Se ei ollut ironisesti kirjoitettu.

Tämän kaiken taustalla on tietysti naurettava egoistinen ajatus, miten vaatimaton itse olen, kun en ole kirjoittanut tällaista tekstiä, ja sitten saan itseni kiinni ajattelemasta, miten en ole vaatimaton ensinkään, kun näin ajattelen, ja minua vituttaa. Olen toisen puolen juuriltani vuosisataisen körttiläisen kulttuurihistorian kyllästämä ja minusta se on pelkästään enimmäkseen hyvä. En todellakaan ole vaatimaton, mutta todellakin vittu yritän olla. Uskon itsepintaisesti, kaikin voimini koko vuotta 2018 vastaan, sen olevan ihmiselle hyvästä.

Ja uskonnoista minä en suostu riitelemään kenenkään kanssa.

Uskosta muulla tasolla kuin kriittisesti puhuminen on melkein yhtä noloa kuin on kritisoida somekulttuuria, koska some on kaikkialla ja tuottaa kaikille niin paljon kaikkea hyvää, sillä tokihan se tuottaa, emmehän muuten käyttäisi siihen niin valtavasti aikaa ja resursseja, right? Silti rakastan sitä, että Nylén – enimmäkseen hienovaraisesti ja rivien välissä tosin – kritisoi ajattelun sirpaloivaa, impulssiohjautuvaa, julkisuuden tavoittelulle ja sillä mässäilylle perustuvaa somekulttuuria.

Onnellisuutta ja julkisuutta yhdistää minulle yksi asia: en ole koskaan tavoitellut kumpaakaan.

Onnellisuuden sijaan olen aina tavoitellut merkityksellisyyttä. Olenko sitten onnellinen, olen kai. Olen täysi, ylitsevuotavainen. Ehkä ymmärrän koko sanan aivan väärin. Olen onnellinen myös, kun olen surullinen, koska suru alleviivaa merkityksiä. Olen onnellinen, kun koen nautintoa ja kauneutta. Olen onnellinen lipuessani tuntemattomista paikoista toisiin.

Kuten Tero Liukkonen kirjoittaa blogissaan:

”Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.”

Hiljaisuus, kuten rehellisyyskään, ei ole kovin suuressa huudossa nykyisin. Mistä ollaan hiljaa, sitä ei ole. Olemassa on vain se, mikä kailotetaan kaikille ja mikä on kaikkien huulilla. Mistä ei ole huhupuheita ja kuvia, sitä ei ole tapahtunut. Kaikki huutavat kuorossa ja tykittävät julkikuvaansa bittiavaruuteen aivan kuin pelkäisivät lakkaavansa olemasta sillä hetkellä, kun lakkaavat tekemästä niin. Voiko edes olla olemassa, jos ei näy eikä kuulu? Olen varma, että moni miettii tätä nykyisin aivan tosissaan. Ei, puu ei kaadu, jos kukaan ei ole näkemässä – ja vaikka kaatuisikin, sillä ei ole mitään merkitystä. Menköön vaikka koko metsä.

Kirjoitin, etten ole koskaan tavoitellut julkisuuta, enkä valehtele. Silloin, kun se tuli jonkin onnettoman sattuman kautta osakseni, olin enimmäkseen kauhuissani, parhaimmillaankin siitä rasittunut. En halunnut esittää, että olen muka osa sitä koneistoa ja tunnen kaikki ne tyypit (en ollut, en tuntenut!). En osannut enkä edes halunnut käyttää sitä hyväkseni, vaan tunsin itseäni käytettävän hyväksi.  Siksi minua lohduttaa, kun Nylén kirjoittaa julkisuudessa esiintymisestä vähemmän ruusuisesti. Kirjoittaa julkisuuden yksiulotteisuudesta, sen paperinukkemaisuudesta (hän ei tosin käytä tätä sanaa), siitä, miten survotaan muottiin, viipaloidaan lokeroon ja nostetaan esille kuin sirkuseläin, täysin mielivaltaiseen rooliin. Nuorilla naisilla nämä roolit eivät ole kovin mieltäylentäviä.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten kukaan nauttii siitä. Nykyisin ymmärrän, miten sen kanssa voi tulla toimeen. Ymmärrän, miten sitä olisi pitänyt ymmärtää hyödyntää. Mutta nauttia?

Sellaisesta falskiudesta ja mölystä?

Osallisuus

Nylénin tarkkanäköisyys ja lahjomattomuus ovat sitä, mitä minä tekstissä rakastan. Paatoksellisuutta lievittää oivaltava itseironia. Kirjailijoita tarvitaan siihen, että kun ihmiset huijaavat toisiaan eivätkä jaksa olla ilonpilaajia, joku kuitenkin jaksaa.

Hyvät ihmiset huijaavat toisiaan esimerkiksi esittämällä vuolaasti kiitollisuutta. Se ällöttää vähän samalla tapaa kuin se bloggari, joka kirjoitti olevansa tavattoman vaatimaton. Nylénin mukaan kiitollisuus on viattomaksi tekeytymistä eriarvoistuvassa ja jakautuvassa maailmassa. Sen sijaan, että sanottaisiin – oho, hups, sainpas paljon hyvää joka ei minulle kuulu, siispä annan sen pois – sanotaan, että – oho, hups, sainpas paljon hyvää joka ei minulle kuulu, KIITOS!

Näin ollen kiitollisuus on silkkaa omantunnon puhtaaksi pesemistä. Tosin toisin kuin Nylén luulen, että kiitollisuuspuheen ”joka ei minulle kuulu” sijaan suurin osa lisäsi perään hiljaa mielessään ”jonka todellakin olen ansainnut”. Siis harrastaessamme harrasta kiitospuhetta kiittelemme oikeastaan vain itseämme ja sitten vielä esitämme tämän moraalisena hyveenä.

Hyväosaisten hempeä kiitollisuuspuhe on karkeaa menestysteologiaa siirrettynä maalliseen yhteyteen, iloitsemista siitä että Suomessa muka on kaikki niin hyvin ja kaikilla samat mahdollisuudet. Se on voittajien hyminää, eräänlaista sauliniinistöhumanismia –”

Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitollinen. Kiitollinen. Kiitollinen. Oksennus.

Vaikka Nylénin teksti paikoin räpistelee irti yhteiskunnallisuudesta ja yrittää raivata taiteelleen tilaa erillään moraalista, se onnistuu olemaan tuhat kertaa moraalisempi ja poliittisempi kuin lukuisat ”moraaliset” ja ”poliittiset” toimijat. Sikäli kun nyt teksti voi olla.

Kiitollisuus toimii vain hiljaisuudessa. Hyvillä töillä ei ole todistajia.

Ja tästä tullaan siihen, miksi pidän Nyléniä moraalisempana ja poliittisempana toimijana kuin monia ideologisesti ”puhtaampia” (ja mitä sekään sitten tarkoittaa). Rakastan sitä, miten hän näyttää ideologioihin samaistumisen ja leimojen liimaamisen onttouden. Miten hienoinkaan ja eettisin ideologia on yhtä tyhjän kanssa, jopa vahingollinen, jos se ei näy mitenkään käytännössä. Tämä on oikeastaan perinteista nojatuolifilosofien ja -vallankumouksellisten kritiikkiä. (Ehkä vähän yllättävältä suunnalta, ha?) Miten hienoinkin viimeiseen asti viritetty ja hiottu ajatusrakennelma on mitätön, jos se ei koskaan näy maailmassa mitenkään.

Julkinen puhekin on teko, mutta kuvitelmamme sen vaikutuksesta todellisuuteen hipovat joskus maagisen rajoja. Ajatukset ovat sittenkin vain ajatuksia ja sanat vain sanoja. Hyvin ja oikein oleminen on merkittävämpää kuin hyvin ja oikein sanominen. Silti keskitymme lähestulkoon pelkästään jälkimmäiseen. Mutta julkisuudessa ei voi ”olla”, se on pelkkää viestiä, merkitystä merkityksen perään ja tietysti myös arvioitava sillä perusteella. Kaikki ei kuitenkaan ole viestiä ja sitä kantavia merkkejä.

Punkkarit ovat aina tienneet, että henkilökohtainen jos joku on poliittista. Heitä on siitä paljon moitittu, yksityinenkö nyt yhteiskunnallista, mutta mielestäni tämä on vain tosiasioiden tunnustamista. Ihminen voi todella vaikuttaa vain elämällä todeksi sitä, mihin uskoo, ei puhumalla eikä edes kirjoittamalla siitä. Kaikki puhe ja kirjoitus on propagandaa, vaikutusyrityksiä muihin. Helpompi on aloittaa itsestään, ja vähemmän suuruudenhullua.

Mutta mitä hyvää punkkarit ovat tehneet, kysytte ehkä.

Sanoinko kenties hetki sitten, ettei hyvillä töillä ole todistajia?

Ajatus on ihan naurettavan yksinkertainen, mutta riemastuttava. Toisille ehkä kauhistuttava.

“We cannot change around
Until we change within
To scream and yell and sloganize
Only shields us from our own lies”

Pani Verbal Assault syntymäni vuonna.

Talk minus action equals zero. Tämä naurattaa niin, että sattuu. Miten kukaan kuvittelee olevansa hyvä vain ajattelemalla hyviä ajatuksia? Hienot ajatuksemme eivät meitä pelasta.

Ymmärrän Nylénin poliittisuuden pelon enemmän puoluepoliittisuuden peloksi. Sellaisia puolia en ainakaan itse halua enää koskaan joutua valitsemaan – ei siksi, että minulla olisi hienompia ajatuksia enkä halua tahrata itseäni huonommilla, vaan siksi, että tiedän nykyisen systeemin olevan suoraan, syvästi vahingollinen sen vaikutuspiirissä eläville ihmisille eli kaikille. Siksi turhaannun hieman aina, kun politiikka samaistetaan puoluepolitiikkaan, eli Suomessa jotakuinkin aina. Täällä on niin ohut antiautoritäärinen perinne ja sekin pitkälti wannabe-poliitikkojen turmelema.

Viimeksi mainitusta syystä minun on myös vaikea tunnustautua vasemmistolaiseksi. Se tuntuu usein tarkoittavan jotain tunkkaista osallisuutta kummallisesta reippaasta hyviskansalaisuudesta. Minun otsalleni ei sovi sana vasemmistolainen. Voin vaatia ja kannattaa kivoja ja hyviä asioita, mutta en osaa tehdä siitä identiteettiä, enkä kuulu niiden kunnollisten ihmisten kuoroon, jotka vaativat mielikuvituksettomia asioita: tunnustusta ja paikkaa systeemissä. Jotka toivovat, että kunhan vain kaikki muut ymmärtäisivät (äänestää oikein).

Nylén kirjoittaa, ettei systeemillä ole koskaan ollut niin paljon puolustajia kuin nyt. Se on totta ja se on kamalaa. Se on aivan helvetin kamalaa. Minä vihaan parlamentarismia. Minä vihaan koko perkeleen hienoa systeemiä ja minua vihataan siksi. Ja olen sitä mieltä, että se, että sulautuu establishmentiin ja rakastuu systeemin, ei ole kasvamista, vaan hengen laiskuutta. Ennen muuta se on pelkuruutta. Nylénin suuntaisesti ajattelen, että systeemin toimimattomuutta isompi ongelma on vain se, että se toimii.

Olenkin kutsunut itseäni anarkistiksi erotukseksi autoritäärisestä vasemmistosta ja koska se kuvaa paremmin tapoja, joilla olen toiminut ja järjestäytynyt. Koen silti vähän kiusalliseksi kutsua itseäni anarkistiksi – yhtä lailla kuin punkkariksi, vaikka olen objektiivisesti ottaen sitäkin – koska ne tuntuvat muiden identiteettien tavoin mielikuvituksettomilta haaleankeltaisilta post it -lapuilta, joissa on puistattava vahamainen liima, joka ei pidä kovin hyvin ja jonka ajattelukin koskee kynsiin ja hampaisiin. Post it -laputettuna on myös vaarana tulla imaistuksi osaksi systeemiä, luki niissä mitä hyvänsä.

Köyhyys

Kirjallisuus voisi olla tapa elää toisin ja löytää jotain muuta. Tässä kohtaa kuuluu naurahtaa kuivasti. Siis voisi olla, jos voisi olla.

”Luovan työn kääntöpuoli on tuhoava. Sitä puolta ei Taiteen edistämiskeskuksen nettisivujen grafiikoissa juurikaan esitellä. Ainoastaan luovuus saa näkyä: upeat, syvälliset ihmiset toteuttamassa upeita, syvällisiä asioita moniarvoisen ja vapaan, nykyaikaisen yhteiskunnan rahoittamina.”

Luova työ on ihmisiä tuhoavaa. Kirjailija on tuomittu köyhyyteen, ellei hän satu valmiiksi olemaan hyvissä asemissa. Tätä kurjuutta Nylén kuvaa murheellisen osuvasti. Siksi on myös päivänselvää, että vain harvalla luokkahierarkian alemmilta portailta on mahdollisuutta nousta kirjailijaksi. Tarvehierarkiassa on paljon olennaisempaa täytettävää ja läpeensä keskiluokkaiset kirjallisuuspiirit sitäpaitsi suosivat tietenkin keskiluokkaista ilmaisun tapaa. (Jos haistatte tässä katkeruutta, haistatte oikein.)

Koin hetken kateutta luettuani, että nykyisin Nylénillä on koti ja vieläpä koti, jonka hän omistaa. Suon sen hänelle mielelläni ja olen sitä mieltä, että se on oikeus ja kohtuus, varsinkin kaiken hänen kokemansa köyhyyden helvetillisyyden jälkeen. Silti. Minulla ei tule koskaan olemaan kotia, jonka omistan, hyvä jos kotia ensinkään. Eikä se johdu siitä, 1. etten olisi tehnyt töitä, 2. että olisin sössinyt raha-asiani, 3. eläisin tuhlailevasti. Raha ei vain löydä luokseni. Se on kaunisteleva ilmaus sille, että luokka-asemani ei ole kaksinen.

Väitän, että asumisestaan huolimatta Nylén on silti huonosti keskiluokkaistunut, koska ei ymmärrä rahaa. Hän kyllä tuntee sen puutteen mutta ei silti suostu tavoittelemaan sitä, ei kunnolla edes ajattelemaan sitä. Hän on nykymittapuulla siis hullu. Minä arvostan häntä juuri siksi. Tunnen yhden ihmisen, joka välittää rahasta yhtä vähän. Hän on minulle hyvin läheinen.

Köyhyydessä ei silti ole mitään jalostavaa. Se on vain kurjistavaa. Luovuus kukkisi komeammin, jos ei tarvitsisi kitua. Köyhyys on brutaalia ja julmaa ja paskaa, jonka olemassaolon voi hienostuneimmallakin tekosyyllä oikeuttaa vain brutaali ja julma ihminen.

Kuten Nylén, minäkin tajusin raha-nimisen vitsin vasta, kun oli jo myöhäistä. Se oli minulle onneksi. Fiksu ihminen nimittäin tekee välttämättömyydestä hyveen. Jos ei ole, mistä kieltäytyä, kannattaa ilman muuta kieltäytyä. Olisin silti saattanut valita toisinkin, koska olen hullu ja uskon vakavissani kieltäytymiseni olevan arvokkaampaa kuin mikään, mitä rahalla saa. Rahan arvon kieltäminen täyttää minut ilolla ja rakkaudella, vaikka niin toisaalta täyttää tilikin, joka ei näytä miinusta. Ihminen on ristiriitainen höperö pikku eläin.

Muistan Nylénin tavoin persaukisimmillani miettineeni, näin kun niukkuutta jaetaan, tismalleen samaa: miten voi olla varaa polttaa katuvaloja. Miten voi olla varaa rakentaa “swecoja”, joihin rituaaliin vihityt astelevat sisään ja taas ulos. Sillä tapaa köyhyys laajentaa ajattelua. Se jumittuu typeryyksiin maailmassa, jossa raha on loputtomiin ja nappia painamalla saadaan lisää. Miten voi olla varaa rakentaa viemäriverkostoja, kaivaa maa auki, tehdä putkia, asentaa putkia, merkata alueita, pitää yllä tietokantoja niistä?

Niin korkealle yltää niukkuudessa rääkätty mieli.

Siksi harmittaa, etteivät syntejä tai muita ei-toivottavuuksia nykyisessä maailmassa ole ylpeys, kateus tai ahneus. Ei se, ettei luo mitään uutta. Ei se, ettei ole ihminen ihmiselle. Ei se, ettei ajattele eikä halua edes opetella. Ei se, että tekee rahaa toisten ahdingolla. Ei se, että naamioi sen hyveeksi. Ei se, ettei ajattele muitakin kuin itseään. Ei se, että vihaa lapsiaan. Ei se, ettei koskaan käy katsomassa vanhaa mummoaan. Ei se, ettei ole vierellä, kun pitäisi olla. Ei se, ettei tee mitään maailman kurjuuden poistamiseksi. Ei se, että myy aseita sotaa käyviin maihin. Ei se, että raiskaa. Ei se, että pitää ystäviään välineinä. Ei se, että tuhlaa ja tuhoaa elollista ja elotonta maailmaa. Ei se, että on mulkku. Ei se, että on typerys. Ei se, että on sekä mulkku että typerys.

Eivät pukumiehet (kuulen jo, miten kaikki omaa erityisyyttään vartioivat pukumiehet parahtavat dramaattisesti kuorossa!) etsi yhteistä hyvää ja kaikkien parasta. He pyrkivät maksimoimaan oman hyvänsä muiden kustannuksella, mutta naamioivat sen kaikkien hyväksi tai välttämättömyydeksi. He ovat pahoja, mutta eivät tämän maailman mittareilla. Tämän maailman järjestys nyt vain on sellainen, että rehellinen ja hyvä ihminen keskimäärin häviää, ensin rahassa, sen myötä paljossa muussakin. Ehkä on jotain, missä rehellinen ja hyvä ihminen ei häviä. Toivon, että on, koska hänellä ei ole vaihtoehtoja.

Tässä maailmassa ainoa todellinen synti on se, ettei ymmärrä, mitä raha on eikä ole siitä kovin kiinnostunut.

Puolisoni esimerkiksi ei ymmärrä. Hän on ollut kiinnostunut vain soittamisesta. Se on vienyt hänet maailman ympäri, mutta siitä ei ole jäänyt hänelle käteen “mitään” (rahaa siis). Minä arvostan sellaista intohimon seuraamista, koska minä puhun samaa kieltä. Monelle sellainen on silti yhtä tuhoisaa kuin kirjailijuus.

Professori Pertti Koistinen sanoi minulle Tampereen yliopistolla noin kymmenen vuotta sitten, että taiteilijoiden ja muiden sen sortin sekatyöläisten toimeentulo on Emilia tärkeä kysymys. En uskonut, koska en ajatellut, että minua koskevat kysymykset voisivat olla tärkeitä. En luultavasti osannut ajatella, että se koski häntäkin tutkijana. Varsinkaan en osannut ajatella, miten mieletön yhteiskunnallinen merkitys kysymyksellä oli.

Pidin tärkeinä esimerkiksi putkimiehiä koskevia kysymyksiä. Pidän edelleenkin, mutta en sen tärkeämpiä kuin itseäni koskevia. En aikoinaan pitänyt myöskään opiskelijoita koskevia kysymyksiä tärkeinä, koska ne koskivat minua, enkä samasta syystä myöskään feministisiä kysymyksiä. Jaksoin vielä näytellä äijää ja ettei sukupuolella ole mitään väliä, koska sillä oli kaikki väli ja tämä oli ainoa tapa säilyttää itsekunnioitukseni. Luultavasti siksi kartoin myös kysymystä taiteilijoiden toimeentulosta kuin ruttoa. Se oli häpeällinen.

Nylén intoutuu lopulta vaatimaan kirjailijoille sen, mikä kirjailijoille kuuluu, eli palkkaa työstään. Hän esittää täysin perustellun laskun Suomen valtiolle kirjallisesta työstään. Kysynkin siis Suomen valtiolta: milloin aiot maksaa? Kysymykseen, mistä kirjailijoiden palkat maksetaan, hänellä on vastaus valmiina: sieltä samasta laarista kuin poliisien palkat.

Olen riemuissani, että samassa yhteydessä kuin esittää taiteilijan oikeana ammattina, Nylén kuin varmuuden vuoksi potkii uuden reippaan taiteilijan myytin palasiksi.

Koen pakokauhua aina, kun sanotaan, miten kirjoittamisessa ei ole mitään mystistä, miten se on silkkaa raakaa työtä ja puurtamista, miten inspiraatiota on turha odottaa, miten kirjoittaminen vaatii pelkkiä perslihaksia, työtä työtä sekin vain. Koen samaa pakokauhua myös, kun ihmissuhteista tai seksistä puhutaan samalla tavalla. Ihmisillä, jotka elävät banaaliuden sietämisestään, on jokin omituinen tarve runnoa tämä näkemyksensä ja kokemuksensa maailmasta kaikkialla ja kaikille läpi. Tekee mieli juosta karkuun.

Oikeastaan tulen tosi vihaiseksi, kun ihan mistä tahansa puhutaan arkisena puurtamisena. En siksi, että en osaisi puurtaa tai pelkäisin arkea, vaan koska useimmiten sillä tarkoitetaan typeryksen silmälappuista sinnikkyyttä. Sellaista, että koskaan ei pysähdytä eikä kysytä onko tämä oikein, onko tämä hyvää, onko tämä kaunista, onko tämä minun elämääni, onko tämä elämää ensinkään. Sanotaan vain, että ”tällaista tämä elämä nyt on”. Vitut ole.

Onko pakko. Eikä ole.

Jos siis on vähänkään etuoikeuksia, kuten jokaisella tämän tekstin lukijalla on. Elämä on niin lyhyt, ettei sen aikana ehdi kyllästyä, ellei ihan välttämättä halua. Viimeistään tämä elämänasenne tuomitsee tietenkin köyhyyteen, ellei sitä ole tehnyt jo luokka-asema. Se ei kuitenkaan ole oma syymme, vaan jonkinlainen “kohtalo”, jos niin haluatte.

Siinä ei voi voittaa. Siksi kai tämäkin kirja on Häviö.

***

Kirjoitin alussa, että olen alkanut kirjoittaa varovaisemmin ja tunnistanut itsessäni jopa halua esiintyä hillittynä. Olen salaa ajatellut, että ehkä kaikki toneargumentoijatkin sitten ymmärtävät minun olevan älykäs. Mutta eivät he ymmärrä, koska he ovat typeriä, ja vaikka ymmärtäisivät, he eivät koskaan myöntäisi. Tässä skabassa ei voi voittaa. Pitää esittää vähän tyhmempää kuin on tai kompata kuuluisia miehiä (kuten tässä nyt teen) tai molempia.

Tämä monologini on oikeastaan kauttaaltaan typerää hehkutusta siitä, miten hienoja ja erinomaisia ihmisiä olemme kaikki me, joilla on jokin typerä, perheen tuhoon syöksevä pakkomielle. Vihaan selkään taputtelua ja oikeastaan tekisi siksi mieleni nyt vähän haukkua Nylénin kirjaa, mutta vituttaa kun se on liian hyvä haukuttavaksi.

Minä haluan hakata sanoja.

%d bloggers like this: