Se voisi muuttaa maailman

Jenkkianarkisti Cindy Milstein luennoi hiljattain Tampereella kapinallisesta surusta. Ikävä kyllä en päässyt paikalle, mutta olen lueskellut Milsteinin blogia jonkin verran. Hänellä on kiinnostavia pointteja suremisen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Luento kuulemma käsitteli esimerkiksi surua paikkojen ja ihmisten menetyksistä kapitalismille, poliisivoimille, vankiloihin, gentrifikaatiolle, maahanmuuttovirastolle… En tiedä, miten Milstein yhteiskunnallisen surun määritteli, mutta itse haluaisin hälventää rajaa yhteiskunnallisen ja yksityisen surun välillä.

Tänä keväänä olen kokenut suurta surua omassa elämässäni. En todella ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta ehkä ensimmäistä kertaa se sai minut pohtimaan myös surun yhteiskunnallista merkitystä. Miten siihen suhtaudutaan ja missä on sen paikka tässä maailmassa, jossa tärkeintä itse asiassa on, että ei ole suuria suruja eikä iloja, vaan että arki jatkuu ja talouden pyörät pyörivät, että sitä häiritsevät asiat hoidetaan niin sanotusti pois päiväjärjestyksestä. Että mikään ei järkytä, eikä varsinkaan pysäytä.

Oma tuorein suruni on ollut seurausta yhteiskunnallisesti hyväksytystä ja tavanomisesta surun aiheesta, läheisen ja iäkkään ihmisen poismenosta. Se on ollut viiltävää, täysin valotonta ja totaalista, mutta samaan aikaan myös hyvin lohdullista ja rakkaudentäyteistä surua, johon on sekoittunut mieletön määrä kiitollisuutta. Sellaista surua, jonka on mahdollista lopulta muuttua voimavaraksi kaikennielevän mustan aukon sijaan (epäilen suuresti, onko kaikessa surussa tätä mahdollisuutta). Olen ollut järjettömän surullinen, mutta paljon vaikeampaa minulla on ollut silloin, kun suru on koskenut jotain vaikeammin rajattavaa ja yhteiskunnallisesti latautuneempaa asiaa.

Kääntöpuolena tällainen ”perus suru” oletetaan myös surtavaksi ikään kuin ohi mahdollisimman pian ja siististi, vähän kuin siinä sivussa. En tosin vieläkään – sanoisin tähän ikään poikkeuksellisen monenlaisia menetyksiä kokeneena – ymmärrä, miten surusta voi tai miksi edes pitäisi päästä ”ohi” tai ”yli”. Niin kuin, että kerrankos näitä tapahtuu! Sehän oli jo aamulla. Siitähän on jo kaksi päivää. Johan siitä on kaksi viikkoa. Eikös siitä ole jo pari kuukautta. Vuosia. Onhan tässä muutakin?

Suru on sitäpaitsi tosi epämediaseksikästä. Tähän aikaan ei menetysten ääneen huutelu kuulu, menestysten – todellisten, tavoiteltujen tai kuviteltujen – sitten senkin edestä. Kuka nyt haluaisi liittää surun brändiinsä? Aika irvokas ajatuskin toisaalta.

Elävä ihminen ei aina tahdo ymmärtää kuoleman lopullisuutta (kuollut tietysti vielä vähemmän). Se tosiaan tapahtuu vain kerran jokaisen kohdalla. On niin helppoa sanoa, että ”kaikki me kuolemme”, paljon hankalampi sisäistää se. ”Kuolema kuuluu elämään”, sanotaan, mutta unohdetaan samalla, että kuolema on ihan yhtä ainutkertainen ja poikkeuksellinen kuin elämä. ”Kuolema tulee kaikille” on tietysti aivan totta, mutta harva vain ottaa sen vakavasti omalla kohdallaan. Kieltäessään kuoleman ainutkertaisuuden kieltää kuitenkin samalla elämän ihmeellisyyden.

Elämä jatkuu – niillä, keillä jatkuu, minkä jatkuu – mutta menetys on ikuinen. Suremisen tapoja ja prosesseja on monenlaisia, mutta olen melko varma, että paras tapa käsitellä menetystä ei ole ainakaan sen arvon mitätöinti tai lopullisuuden kieltäminen. Päinvastoin.

Jos suru ja kuolema otettaisiin tosissaan, eikä niitä lakaistaisi päivien–viikkojen hygienia-ajalla pois mielistä ja allakoista, näyttäisivät elämätkin toisille. Uskon, että kuoleman ja nimenomaan oman kuolevaisuuden ottaminen tosissaan olisi paras ponnekaasu myös vallankumouksille. ”Kerran täällä vain eletään”, sanotaan, mutta silti uskotaan elävämme loputtomiin. ”Onhan meillä aikaa” rehvastellaan, kun siirretään jokin asia tulevaan – vitut ole, tekisi mieli usein sanoa.

Surun ja kuoleman vakavasti ottaminen näyttäisi vastaansanomattomasti myös elämän arvon, hetken ohikiitävyyden ja sen, mikä elämästä tekee arvokkaan. Siksi suru on potentiaalisesti vaarallista yhteiskuntajärjestykselle ja valtaapitäville, koska se voi saada kysymään mitä perustavimmanlaatuisia kysymyksiä ja pohtimaan kuolemantosissaan sitä, mikä on viime kädessä arvokasta.

Surun vakavasti ottaminen olisi myös tunteiden ottamista vakavasti. Sen, että ne ottavat aikansa ja että niille pitäisi se aika antaa. Ihmisen moottori toimii paremmin vapaasti hengittävänä kuin turboahdettuna.

Niin pitkään on ”järkeä” ylistetty ohi tunteen, vaikka suurin osa niin sanotusta järkeilystämme – miksi sitä luulemme – perustuu tunteelle. Ensin ”koetaan vahvasti”, sitten keksitään perusteet. Todellisuudessa ihminen useammin keksii perusteita tunteilleen kuin muka luo tunteensa loistavan järkeilynsä tuloksena. Tämä on tavallaan aika kiusallista ihmiselle, joka kuvittelee häikäisevällä järjellään ratkovansa maailman ongelmat, vaikkei ymmärrä edes itseään.

Järkiparka, johon niin usein vedotaan, on pahasti aliedustettuna tässä maailmassa. Järkeä raatelevat ja torsoavat eniten juuri ne, jotka usein liikuttavan tosissaan kuvittelevat järkensä ja sitä myötä itsensä olevan muihin nähden ylivertainen ja erehtymätön, koneen kaltainen, jumalan kaltainen. (Kyllä te tiedätte, ketkä.)

Tämä on järjen puolustuspuhe – järjen, joka myöntää ja ottaa huomioon sekä vajavaisuutemme että moniulotteisuutemme ihmisinä.

Nykyinen tapamme hahmottaa asioita viittaa kintaalla tunteille ja sen kyllä huomaa. Tunteista kyllä puhutaan ja siihen vieläpä kehotetaan (en osaa vielä eritellä mikä, mutta joku näissä kehotuksissa miltei järkiään tökkii), mutta hyvin pinnallisella tasolla ja säilyttäen kuvan ihmisestä, jonka pitäisi kyetä toimimaan myös tunteista erillään – aikamoista sielun tappamista, eikä ainakaan millään tapaa radikaalia tässä ajassa ja maailmassa.

Ihminen on suorastaan säälittävässä määrin järkeä vailla. Siksi ihmisen ei kannattaisi kuvitella järjestään liikoja, vaikka sitä tietenkin tulisi käyttää parhaansa mukaan. Viisaus viihtyy tosi huonosti itseriittoisuuden ilmapiirissä. Se viihtyy aika huonosti myös itsensä kieltävässä, itselleen sokeassa ilmapiirissä.

Suru voisi muuttaa maailman, jos sen vain annettaisiin. Surusta kumpuavat niin viha kuin rakkauskin, molemmat yhtä suurella oikeudella. Tunteita ei pitäisi nähdä pelkästään yksityisasiana eikä varsinkaan ongelmana. Tällaisen tukahduttavan häveliäisyyden sijaan niitä pitäisi juhlia ja arvostaa. Parhaimmillaan suru ohjaa säilyttämään, jakamaan ja jatkamaan jotain siitä, mitä menetimme.

Lainaan vielä Milsteinin luentokutsua:

[Suru] on tunne, jolla on voimaa lyödä säröjä yhteiskunnan rakenteeseen. Etenkin aikana, jolloin suuria joukkoja ihmishenkiä on on jätetetty suremisen ulkopuolelle, herkkyys ja lempeys toisiamme kohtaan, sekä julkinen suru menetetyistä elämistä on yksi perusteellisimmista yhteisen vastarinnan muodoista.”

Minä olen ihan helvetin surullinen, mutta juuri se saa minut jatkamaan. Se, että minua on rakastettu, saa minut rakastamaan.

Np. Rudimentary Peni – ¼ Dead

”Three quarters of the world are starving
Three quarters of the world are starving
The rest are dead
The rest are dead”

Suomalainen yhteiskunta tapattaa diktatuurien vastustajia

Behdad on tamperelainen kurdi, joka pakeni vuonna 2009 Suomeen Iranista, koska Iranin hallituksen vastustajana hänen henkensä on lähtömaassaan vakavasti vaarassa. Nyt hänet ovat lähettämässä takaisin Iraniin samat tahot, jotka väittävät vastustavansa diktatuureja.

Behdad on oppinut sujuvan suomen kielen, ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, ystävystynyt liudan ihmisiä kanssa, työskennellyt uuraasti ja kantanut veroja Tampereelle ja Suomeen kymmenen vuoden ajan. Behdadia kuvaillaan ystävälliseksi ja avuliaaksi, palautusta vastustavasssa adressissa myös avarakatseiseksi ja ahkeraksi.

Maanantaina 21. toukokuuta Behdad otettiin kiinni ja vietiin turvasäilöön. Nyt häntä uhkaa hirttotuomio Iranissa, sillä suomalaiset viranomaiset haluavat karkottaa hänet takaisin Iraniin, jossa hirttotuomiot ovat arkipäivää. Amnestyn mukaan Iran teloitti toiseksi eniten ihmisiä vuonna 2017 Kiinan johtaessa kyseenalaista skabaa. Jo Suomen perustuslain 9. pykälän mukaan ”ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.” Behdadia ei ainoastaan uhkaa, se on päivänselvää.

Iranissa ei tokikaan ole juuri nyt käynnissä sotaa, mutta siellä on tukevasti vallassa äärikonservatiivinen hallinto, joka kohtelee arvostelijoitaan kuin pahinta saastaa. Tänä keväänäkin on Iranin hallinto murhannut kurdiaktiiveja. Eikä ole pitkä aika, kun muuan maahan palannut – uhkarohkeasti vanhempiaan auttamaan, mikä voi olla sangen vaikea käsittää monelle nykysuomalaiselle – Iranin kurdi kidutettiin kuoliaaksi. Pakkopalautettavan tie on luultavasti vielä karumpi.

Pohjois-Koreassakaan ei ole sotaa. Mutta kuinka moni suostuisi palauttamaan Pohjois-Koreasta karanneen Pohjois-Korean diktatuurin vastustajan takaisin? Millä tapaa Iran on ”parempi”?

Haistan tekopyhyyttä.

Tekopyhyysväitteet tai mikään inhimilliseen, eettiseen tai rationaaliseen syyhyn vetoaminen tuskin näin julman päätöksen tekijöitä ja toimeenpanijoita saati kannattajiaan liikuttavat, heidän suurin ilonsahan on juuri heidän pohjaton julmuutensa, mutta noudattaisivat edes omia lakejaan. Vaikka mitäpä lainkäyttäjät itse olisivat perustavimmasta laistaan aikoihin välittäneet… Tämä on nähty useaan otteeseen myös muun muassa työttömien kohtelussa. Lakikirjalla kyllä lyödään muita päähän, mutta sen jälkeen sillä pyyhitään oma perse.

Otetaanpa vielä alusta. Behdad, joka vastustaa diktatuuria käytännön ruohonjuuritason toiminnalla eikä suinkaan nettipalstoilla päissään räyhäämällä (kuten monet suomalaiset, jotka samoin väittävät tekevänsä), on hengenvaarassa Iranissa ja toki myös siksi, että hän kuuluu kurdivähemmistöön.

Nyt siis suomalaiset islamin poliittis-konservatiivisen ääritulkinnan vastustajiksi itseään kutsuvat tahot ovat lähettämässä näiden todellista vastustajaa ”vastustamiensa” murhattavaksi Iraniin. Varsinainen logiikan riemuvoitto.

Tämä ei kuitenkaan ole niin paradoksaalista kuin äkkiä näyttäisi, sillä tietenkin konservatiiviset nationalistit ajavat maasta riippumatta prikulleen samoja arvoja ja samankaltaista yhteiskuntaa – konservatiivista nationalismia. Siis ne tahot, jotka väittävät vastustavansa sitä, toimivat käytännössä päinvastoin.

Eikä se ole ihme. Poliittinen ura, mammona ja maine maahanmuuton vastustajana on taattua, helppoa ja houkuttelee. Poliittiseen eliittiin on jo pitkään singahtanut moni penaalin kaikkea muuta kuin terävin kynä, kun vain on osannut toistella (ei ehkä niin väitetyn terävien, mutta häikälemättömien kyllä) johtajiensa rasistisia, epä-älyllisiä ja ihmisvihamielisiä lauseita. Palkinnoksi hän on lisäksi saanut samanmielisten kuoron vakuutuksen siitä, että on syntyperänsä vuoksi jotenkin muita parempi ihminen, ansio kai sekin (not).

Tässä pelissä mikä tahansa aate, ideologia, ihminen tai ihmisryhmä on vain pelinappula. Niin toimii fasismi, jonka ideologian voitokkuus on kapitalismin tavoin sen alituisessa muuntautumiskyvyssä (ja heikkous totaalisessa periaatteettomuudessa, voitaisiin toisaalta todeta).

Moni ”ihan tavallinen ihminen” kysyy, miksi. Miksi viranomaiset toimivat näin? Moni to(d)istelee itselleen enemmän kuin toisille, että ihan varmasti on jokin hyvä syy. Onhan oltava? Moni pakenee oman ajattelun vastuuta ”viraomaiset hoitaa” -jargoniin, osa rauhoittaakseen omaatuntoaan, osa verhotakseen sadistiset mielihalunsa keskiluokalle tyypilliseen kylmän byrokraattisen murhaamisen ihailuun. Motiivit ovat kuitenkin toissijaisia lopputuloksen kannalta ja ihan kaikkien kannalta.

Luotto viranomaisiin on Suomessa aina ollut pelottavan sokeaa. On sekä kylmäävää että typerryttävää, että kaikesta viranomaistoiminnan kritiikistäkin ollaan into pinkeänä luopumassa auktoriteettiuskovaisten kehäpäätelmään ”jos he toimivat näin, sen täytyy olla oikein” nojaten. Se tekee mahdottomaksi edes kysyä, toimiiko viranomaistaho oikein. Pienempi murhe on tällaisen epälogiikan totaalinen typeryys. Suurempi murhe on, että se antaa rajattoman vallan kulloisillekin vallankäyttäjille.

Näyttäkää yksikin asia, mitä hän on tehnyt väärin”, vetosi Behdadin veli viranomaisin mielenosoituksessa.

Ei ole näytetty, koska ei ole mitään näytettävää. Prosessi yritetään vain runnoa läpi pikavauhtia, että sen laillisuutta saati eettisyyttä ei ehtisi kukaan edes tutkia, saati julkisuudessa arvioida. Näin on toimittu ennenkin ja näin tullaan toimimaan jatkossakin, ellei kukaan puutu asiaan.

Ottamatta tässä kantaa siihen, pitäisikö kielitaidon tai verojenmaksun olla kriteerejä sille, saako ihminen säilyttää henkensä (ja otettakoon kuitenkin: ei helvetissä pitäisi olla), ei Behdadin elämästä Suomessa ole löydettävissä mitään moitittavaa puhumattakaan siitä, että se ”oikeuttaisi” lähettämisen varmaan kuolemaan.

Maahanmuuttoviraston, maahanmuuttoon entistä kovempia rajoituksia ajavien poliitikkojen, niitä vaativien ihan tavallisten kansalaisten ja palautuksia ihan vaan työn nimissä toteuttavien poliisien kädet ovat yhtä kaikki veressä. Niin ovat myös kaikkien niiden meistä, jotka seuraamme tapahtumia hiljaisina.

Yhtä kaikki tästä kaikesta voidaan tehdä vain yksi johtopäätös sen ilmeisimmän, brutaaleimman ja epäinhimillisimmän lisäksi: suomalaisten ”islamismin vastustajien”, olivat he sitten poliitikkoja, heidän kannattajiaan, viranomaisia tai hullujen määräysten toimeenpanijoita, päämäärä ei ole vastustaa yhtä maailman hirveimmistä diktatuureista ja hallituksista. Toimintansa perusteella he päinvastoin vaikuttavat kannattavan sitä. Eivätkä vain vaikuta, vaan mitä konkreettisimmalla ja hirveimmällä tavalla kannattavat.

Tämä mies on omalla elämällään antanut sellaiset näytöt yhteiskuntakelpoisuudesta ja kyvystä kantaa vastuu toimeentulostaan, toisten huomioimisesta ja auttamisesta puhumattakaan, että jos niillä ei lunasta ihmisoikeuksista primääreintä, eli oikeutta säilyttää henkensä, on pakko kysyä, että miten ihmisen on täällä elettävä välttääkseen kuolemantuomion? Tästähän johtuu myös miettimään, että milloin tämä voidaan ulottaa koskemaan meitä kaikkia, kommentoi muuan Behdadin hyvin tunteva, kantahervantalaiseksi itsensä luokitteleva mies tapausta.

Vetoan ammattiliittoihin, joiden laajassa jäsenkunnassa tiedän olevan syvässä oikeudenmukaisuuden tunnossa ja sen mukaan eläviä ihmisiä. Vetoan kirkkoon, koska se on osoittanut inhimillisyyttä samankaltaisissa tapauksissa kohtaamastaan kritiikistä huolimatta, toisin kuin monet muut jähmeät instituutiot. Vetoan kaikkiin maan marttakerhoihin ja höntsäporukoihin samasta syystä. Vetoan esiintyviin artisteihin ja muihin taiteilijoihin.

Vetoan yksittäisiin ihmisiin: jos ei Behdadin kohtalo kiinnosta, niin omasi luulisi kiinnostavan. Jos ei omasi, niin ehkä äitisi, ukkisi, lapsesi, kumppanisi, ystäväsi kohtalo. Kaikki, mikä yhteiskunnan siunauksella voidaan tehdä yhdelle meistä, voidaan tehdä myös sinulle tai läheisellesi.

Vaikka ei kiinnostaisi ns. vittujakaan se, mitä tapahtuu tällä hetkellä palautettaville henkilöille, niin luulisi kiinnostavan oma perse. Se, mikä voidaan tehdä mielivaltaisesti nyt yhdelle ihmisryhmälle, tehdään seuraavaksi jollekin toiselle. Jos luulet olevasi turvassa, olet mitä luultavimmin väärässä. Poliittiset suhdanteet ja vainojen kohteet muuttuvat, mutta ihmiselämä on yksi ja ainutkertainen.

Ja voipa tulla sekin päivä, että kätensä vereen tahranneet joutuvat yhteiskunnalliseen vastuuseen teoistaan. Jos ei heitä muu kiinnosta, niin tämän luulisi kiinnostavan.

Lisää Behdadin tapauksesta ja sen etenemisestä voi lukea esimerkiksi Behdad vapaaksi –fesesivulta.

Lisäys 2.6.2018: Mainittu perustuslain 9. pykälä kieltää palauttamisen vaarallisille alueille, mutta varsinainen palautuskielto on ulkomaalaislain 9. luvussa, 147§: “Ketään ei saa käännyttää tai karkottaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, eikä alueelle, jolta hänet voitaisiin lähettää sellaiselle alueelle.”

Huumorintajuttomuus on uusi musta

…ja mustahan on helvetin hyvä väri.

Yritän tässä sanoa, että huumorintajuttomuushan on ihan tavoiteltavaa silloin, kun “huumoria” käytetään vallankäytön välineenä. Huumori-parkaan kun useimmiten vedotaan tällaisissa alhaisissa tarkoitusperissä, vaikka sitä voisi käyttää briljantisti myös vallan purkamiseen (ja onneksi käytetäänkin koko ajan myös siihen).

Raiskatessa ropisee. Vitsi vitsi. Naurattaa joo ihan vitusti.

Jo puolisen vuotta #metoo-kampanjaa oli joillekin liikaa. Ylilyönti, väärä sävy, ne tärkeämmät aiheet, byää. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Suuresti hämmästytti myös se, miten laajalti seksuaalinen häirintä miellettiin flirtiksi ja rajanveto siihen nähtiin vaikeaksi, vaikka vain toisessa näistä kysymys on vallankäytöstä. Siinä, missä flirtti on muun muassa toisen huomioimista ja ilahduttamista, on seksuaalinen häirintä sitä, että jollekin “näytetään paikka”, eikä se ole mikään mukava paikka. Miten on edes mahdollista sotkea kahta näin totaalisen eri asiaa keskenään? Nehän ovat toisilleen miltei vastakkaisia! No, sotku kertoikin olennaisen joidenkin tahojen flirttikäsityksistä. Jos ei näe, tuottaako oma toiminta toisille nöyryytystä ja ahdistusta vai iloa ja voimia, niin se ei kyllä ole kampanjan vika.

Toki #metoo-kampanjaan sisältyi myös ongelmia, joista suurimpana nähdäkseni se, että kunnia sen alkuunpanemisesta siirtyi rikkaalle valkoiselle staralle sosiaalityöntekijä Tarana Burken sijaan. Burken ruohonjuuritason liike oli alun perin tarkoitettu auttamaan köyhiä, hyväksikäytön uhreiksi joutuneita ruskeita ja mustia lapsia ja nuoria, mutta kukapa heistä olisi ollut kiinnostunut. Lisäksi monia kampanjaan osallistuneita on parjattu siitä. Tällöin, jos he vieläpä ovat jääneet vaille tukea, on heidän kohdallaan osallistuminen ollut vain yksi uusi nöyryytys lisää. #Metoo-kampanjan positiiviset seuraukset ovat kuitenkin ylittäneet moninverroin sen ongelmat.

Naiset ja muut ei-miehet ovat kautta aikojen nähneet valtavasti vaivaa, jotta syrjivää ”huumoria” harrastavien henkilöiden ei tarvitsisi joutua vastakkain oman tomppeliutensa kanssa ja nolostua siitä. Olemme suorastaan asuneet epämukavuusalueillamme, ettei tölvivien, kähmivien ja muuten ”hassuttelevien” henkilöiden tarvitsisi ajatella sellaista ikävää ajatusta, että he toimivat alistavasti muita sukupuolia kohtaan – tahallaan tai vahingossa, mutta aina vuosituhantisen patriarkaalisen paskaperinteen suomalla oikeudella, sen sokaisemina tai sen turvin. Huumorin varjolla on käyty myös käsiksi, koska hei, kuka nyt leikistä suuttuisi.

Vaikka olisimme kuinka rohkeita, olemme silti usein pakottaneet hymyn naamallemme tilanteissa, jotka kaikkea muuta kuin naurattavat. (Sikäli kun emme myönnä tätä ja jatkamme myötänauramista, olemme ehkä menettäneet osia itsekunnioituksestamme lopullisesti.) Olemme olleet muka huomaamatta jotain meitä ehkä kipeästikin loukkaavaa käytöstä tai puhetta, koska niin vain on helpompaa.

Olemme teeskennelleet, että ei tunnu missään. Olemme toistelleet, että ”ei mulle vaan kukaan mitään”, ettei meitä kaiken muun lisäksi vielä syytettäisi tapahtuneesta – tai mikä pahinta, herkiksi ja huumorintajuttomiksi. Ja koko ajan se kaikki on syönyt meitä sisältä. Säälittävimmillämme olemme kiistäneet toistemme kokemukset kerätäksemme hyväjätkäpisteitä. Nyt tämä kulttuuri on ensimmäistä kertaa murtumassa mainstreamin tasolla.

Miksi urpoja piti sitten alunperinkään kääriä pumpuliin?

No ensinnäkin siksi, että usein erityiskohtelua saava on ollut meihin nähden ylemmässä asemassa, vähintäänkin yhteisön suojelema. Usein se on ollut ainoa vaihtoehto selviytyä arkisissa ympäristöissä: koulussa, töissä, missävaan. Emme ole uskoneet saavamme keneltäkään tukea niissä tilanteissa, joten olemme purreet hammasta ja selviytyneet.

Leffapuolen omat kohut osoittivat hyvin, miten hierarkkiset valta-asetelmat tuottavat tilanteita, joissa asetelmassa alempana olevilla ei ole mitään realistista mahdollisuutta sanoa, että ”mulle riitti”. Eikä olekaan niin kauan, kuin yhteisö ei tuomitse seksismiä ja sovinismia, vaan niistä päin vastoin palkitaan.

Toisekseen tumpeloiden pumpulointia on harrastettu siksi, että kaikki “urpot” eivät ole olleet totaalisia urpoja, koska seksistinen ja sovinistinen paskakulttuuri on tunkeutunut kaikkialle, kaikki me olemme siinä kasvaneet. Joskus urpouksia laukoneet ovat olleet myös enimmäkseen kivoja ja fiksuja ystäviämme ja on tosi ikävää käydä huomauttelemaan heille. Ehkä silti pitäisi.

Jos on elänyt ikänsä pehmusteessa, jossa ”alemmat sukupuolet” pehmentävät kaiken luomakunnan kruunulle mieluisaksi, on vaikea oppia näkemään, milloin menee överiksi. Varsinkin on vaikea ymmärtää, miksi kukaan vapaaehtoisesti nielisi mitään paskaa. Ovatko ne (ei-miehet) masokisteja, nössöjä vai sekä että? Olisivat sanoneet, että haittaa!

No, nyt on puolen vuoden ajan opeteltu sanomaan.

Paitsi ensimmäistä kertaa elämäni aikana, myös ensimmäistä kertaa ihmiskunnan lähihistoriassa näyttää siltä, että seksistis-sovinistinen urpokulttuuri on jäämässä vähemmistöön, että siitä on tulossa vähän vanhanaikaista ja vähän noloa. Se on ihan mahtavaa etenkin kaikkien tämän päivän lasten ja nuorten kannalta. En olisi itse uskaltanut lapsena ja teininä haaveillakaan mistään näin mahtavasta.

Olen helvetin iloinen.

Kun minua reilu kymmenkesäisenä lapsena alettiin ympäristön toimesta työntää genreen ”nainen = alempi ihminen”, mietin, että ei auta kuin kovettaa itsensä, olla aina vain kovempi. Päätin siedättää itseäni kaikelle paskalle niin paljon, että se ei tunnu enää missään. Se oli typerää, mutta se oli ehkä ainoa vaihtoehto. Tavallaan se toimi. Selvisin. Sain paljon hyväjätkäpisteitä.

Ei kenenkään pitäisi silti joutua tekemään niin itselleen. Siinä samalla terrorisoi itseään olemaan huomaamatta, mikä tuntuu pahalta, terrorisoi omia mahdollisuuksiaan puolustaa itseään. Toivon, ettei kenenkään tämän päivän lapsen tarvitsisi enää turruttaa itseään seksismille ja sovinismille. Että huominen olisi edes sen asian suhteen hieman valoisampi.

#Metoon aikana olemme opetelleet puolustautumaan kollektiivisesti. Se on totaalisen eri asia kuin yrittää yksin yksityishenkilönä käydä valtarakenteita vastaan. Se on ollut vaikuttavaa, koska kollektiivinen voima on vaikuttavaa.

Siksi se on pelottanut valtaa.

Puoli vuotta ”nyt riittiä” on ollut liikaa joillekin miehille, jotka ovat kyselleet, ”onko #metoo mennyt liian pitkälle”. On varmaankin, jos on sitä mieltä, että tasa-arvo voi mennä liian pitkälle. Siis jos ajatellaan tasa-arvoa pylväsdiagrammina niin, että on miehet ja sitten ne kaikki muut. Ja että pitäisi jättää jokin sellainen säällinen rako miesten ja muiden väliin, ettei tasa-arvo menisi liian pitkälle. Jos se akkapalkki lähestyykään uhkaavasti ukkopalkkia, niin liian pitkälle on menty.

Jos ei ajatella tasa-arvoa pylväsdiagrammina vaan valtarakenteiden purkamisena, niin vaikea nähdä, milloin tämä työ olisi mennyt liian pitkälle. Niin kuin että hei, nyt loppuu se! Tämän linnakkeen säästätte! Akat perr-kele!

Haluaisin uskoa, että suurin osa näistä liianpitkälle-miehistä on vain vilpittömän kuumottuneita siitä ajatuksesta ja fiiliksestä, että vittu, me ei ihan oikeasti tiedetä miten pitäisi käyttäytyä. He ovat tehneet tästä vain väärän johtopäätöksen – sen sijaan, että avaisivat korvansa ja miettisivät, että mitenköhän sitä sitten kannattaa käyttäytyä, totesivat, että keskustelu on mennyt liian pitkälle.

Useinhan tämä ”liian pitkälle” yhteydessä kuin yhteydessä tarkoittaa, että keskustelu on alkanut horjuttaa joitakin valta-asemia tehden niitä miehittävien henkilöiden olon tukalaksi. Koskee sivumennen sanoen myös viime aikojen keskustelua kulttuurisesta omimisesta.

Siispä defenssit pystyyn. Kuten: vähän nyt huumorintajua hei!

Paitsi että olen ainakin itse erittäin mielelläni ”huumorintajuton”, sikäli kun sillä tarkoitetaan henkilöä, joka ei jaksa nauraa sen enempää seksistiselle kuin rasistiselle, homofobiselle tai ableistisellekaan huulenheitolle.

Mille sitten nauraa?

Siinäpä onkin mietittävää, jos ainoa huumori on ollut sortava huumori.

Np. Night Witch – Girl Code

Sata vuotta luokkasotaa – eikä loppua näy

Tänä keväänä tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomessa käytiin ensin sisällissota ja siihen päälle suoritettiin köyhänkansanmurha. On tarpeetonta korostaa, että ”verinen sisällissota” ja että ”kaikki osapuolet syyllistyivät julmuuksiin”  – sota nyt yleensä on veristä ja julmaa. Sodan päätteeksi tehty kansanmurha laajamittaisine vankileireineen ja kenttäoikeuksineen on se, joka teki vuoden 1918 sodasta poikkeuksellisen. Mitä tulee Eurooppaan, on keskitysleiri aito suomalainen innovaatio.

Historia ei taivu yksinkertaistettavaksi niin, että jälkeenpäin voitaisiin varmuudella todeta, että miten asiat olisivat kehittyneet, jos ne olisivat kehittyneet toisin. Toisenlaisten historiallisten todellisuuksien kuvittelu on tiukasti oman kapean todellisuutemme rajaama. Se usein totena hoettu spekulaatio, että Suomi olisi osa Venäjää, jos punaiset olisivat voittaneet, luotiin valkoisten tarpeisiin oikeuttamaan julmuuksia. Valkoisille propagoitiin, että nyt soditaan venäläisiä vastaan. Suomalaisista työläisistä tehtiin ”punaryssiä”, olisihan monista valkoisistakin kuulostanut pahalta lähteä lahtaamaan ihan vain suomalaisia työläisiä lapsineen.

Naisia, lapsia tai raskaana olevia ei todellakaan säästelty, vaan haluttiin eugenistisin perustein nimenomaan hävittää. Suomessa tapettiin, raiskattiin, kidutettiin ja poljettiin suohon ihmisiä aina pikkuvauvoista muoreihin. Valkoiset halusivat ”vapauttaa” maata punaisesta ”saastasta” ja anarkian turmeluksesta, tässä hieman ideologian taustoitusta suoraan vuodelta 1918. Sen katsottiin vaativan kovat ja julmat otteet. Sisällissodassa ei joka tapauksessa taisteltu itsenäisyydestä, eivätkä punaiset sitä vastustaneet. Punainen Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden joulukuussa 1917 – kännissä vai läpällä, sitäkään emme voi varmaksi tietää, mutta tunnustanut kuitenkin. Sen sijaan monet punaiset naiset kyllä taistelivat sisällissodassa paitsi leivästä myös vertaisuudestaan, ihmisarvostaan ei-miehinä.

Propaganda kuuluu sotaan, mutta on huolestuttavaa, että sata vuotta sisällissodan jälkeenkin tapahtuneesta esitetään niin laajalti ”vapaussota” -tulkintaa. Se, että suvussa oli valkoisia, on paska selitys. Itsellänikin on, korpikommunistien lisäksi, suvussa myös Tamperetta tamperelaisista ”vapauttaneita” valkoisia ja Elias Simojoen ystäviä. Ei se silti ole millään tapaa estänyt minua muodostamasta omaa näkemystäni siitä, mikä on oikeus ja kohtuus, eikä punaisten kohtelussa ollut häivähdystäkään kummastakaan noista. Valkoisten suhtautuminen punaisiin oli yksinomaan väärin, vaikka he kuvittelivatkin olevansa oikeassa ja hyvällä asialla. Voin ymmärtää sellaisen näkemyksen kehittymistä siinä ympäristössä kuin se on kehittynyt, mutta en koskaan hyväksyä. Joskin, minun hyväksymiseni ja hyväksymättä jättämiseni historian jatkumon tästä pisteestä ovat yhdentekevää jälkiviisastelua.

Jostain syystä vaatimus, että oman sukuhistorian painolasti ei saisi vaikuttaa ideologisesti, tuntuu julkisessa keskustelussa koskevan vain punaisten jälkeläisiä. Luokkasotaa muistelevien pitäisi ”antaa jo olla”, ”ei kantaa kaunaa”, ”rypeä katkeruudessa” ja niin edelleen. Mutta miten antaa anteeksi sellaista, jota ei ole anteeksi edes pyydetty? Henkilökohtaisessa elämässä se voi onnistua, mutta yhteiskunnallisessa mielessä vaatimus on vähintäänkin omituinen. Koska näkemykset sodasta ja sen syistä eroavat jo nimityksistä lähtien, anteeksiantamiseen vieläpä ilman -pyyntöä ikään kuin sisältyy ajatus, että taivutaan vastapuolen tulkinnalle. Ja se onkin sitten ihan oikea ongelma. Sovintoa ei (valkoiselle) valheelle rakenneta.

Jos yhteiskuntarauhan nimissä aletaan muuttelemaan historiaa voittajan eduksi vielä ennestään, se rakentaa kyllä kaikkea muuta kuin rauhaa. Jos ei ymmärretä punaisen puolen syitä ja vaikuttimia luokkasodalle, vaan esitetään niistä epähistoriallisia karikatyyrejä, kieltäydytään näkemästä samoja syitä tässä päivässä. Historialla, jota ei tunneta eikä tunnusteta, on tapana toistua uudestaan. Vaikken henkilökohtaisesti odota tai kaipaa valtiolta instituutiona mitään, niin ihmettelen, miksei Suomi valtiona ole jo omien etujensa vuoksi ottanut mitään kantaa sadan vuoden takaisiin tapahtumiin puhumattakaan, että olisi järjestänyt jonkinlaista muistojuhlaa uhreille. Olisi voinut edes lisärahoittaa sotasurmien tutkimista, sillä tiedot sisällissodan julmuuksista ovat yhä edelleenkin puuttellisia. Kantaaottamattomuuskin on kannanotto.

Kaiken tämän valossa ei ole ihme, että välillä on puolin ja toisin esitetty arvioita, että ”parempi, kun ei olisi ollut koko sotaa”. Sota nyt sinänsä on aina hyvin monin tavoin perseestä ja synonyymi epäinhimillisyydelle, mutta näin toteaminen on paitsi luokkaa ”emme voi tietää, mitä sitten”, niin historian henkilöiden ja heidän motiiviensa aliarvioimista. Toisekseen se järjestelmällisesti kieltää kaikki ne tähän päivään asti ulottuneet positiiviset vaikutukset, mitä sodalla on myös ollut. En nimittäin jaksa uskoa, että Suomessa olisi tehty niinkään monenlaisia sosiaalisia uudistuksia muuten kuin uuden vallankumousyrityksen pelossa.

Uudesta vallankumouksesta tai työväenliikkeestä ei ole ollut aikohin vakavaa uhkaa vallanpitäjille, sellaista kyytiä työväestön oikeuksia poljetaan ja kerran rakennettua revitään alas. Porvariston käymä luokkasota jatkuu yhä kaikilla rintamilla – myös sillä ideologisella – eikä loppua näy. Väkivalta jatkuu erityisesti rakenteellisen väkivallan muodossa.

Lopuksi lainaan itseäni ja muistutan, että kansainvälinen vappu on alkujaan anarkistinen juhla, joka sai alkunsa taistelusta lyhyemmän työpäivän puolesta:

”Kahdeksan tunnin työpäivää vaatinutta ja 1. toukokuuta 1886 alkanutta yleislakkoa, johon osallistui Chicagossa satojatuhansia työläisiä, seurasi Haymarketin verilöyly 4. toukokuuta. Tuolloin poliisi hajotti kahdeksan tunnin työpäivää vaatineiden lakkolaisten mielenosoituksen. Tuntemattomaksi jäänyt taho heitti joukkoon pommin, joka surmasi molempia osapuolia. Kiistanalaisen oikeudenkäynnin jälkeen Yhdysvaltain viranomaiset hirttivät neljä anarkistista ammattiyhdistysaktivistia Chicagossa vuonna 1887. Vappua alettiin viettää heidän muistokseen.”

Yritetään muistaa. Ettei kaikkea tarvitsisi aloittaa alusta.

Kiitos heille, ketkä taistelivat meillekin parempaa elämää. Se taistelu jatkuu yhä.

Np. Hiljaisuus huutaa.

Fasismin ja keskiluokan kohtalonyhteys – 13 linkkiä

Kautta aikojen fasismi on noussut pelottelemalla keskiluokkaa, niin nytkin. Niin sen ideologit kuin vankimmat kannattajatkin tulevat turvallisesta keskiluokasta. Fasismilla hyvin laveastikin ymmärrettynä ideologiana tai sellaisten kattokäsitteenä on tiettyjä piirteitä, jotka vetoavat nimenomaan keskiluokkaan. Tätä kautta tulee ehkä paremmin ymmärretyksi myös fasismin ja nationalismin yhteys, joka varsinkin Suomessa tahdotaan usein häivyttää. Yritän tässä raaputtaa hieman esiin sitä yhteistä maaperää, jonka fasistit ja keskiluokka jakavat.

1. Konservatiivisuus. Fasismin lupaama ”ennen oli hyvin, ennen takaisin!” vetoaa konservatiiveihin ja keskiluokka kannattaa tyypillisesti konservatiivisia arvoja.

2. Eronteko. Fasismi perustuu eron tekemiseen ja ylläpitämiseen: toisiin ”kansakuntiin” tai ”kulttuureihin”, väärämielisiin ”maanpettureihin” jne. Koko keskiluokan olemassaolo perustuu eron tekemiseen ja ylläpitämiseen suhteessa työväenluokkaan, koska se ei voi erottautua vain omistamalla (koska se ei omista tarpeeksi, ähäskutti). Tämä tapahtuu etenkin symbolisesti ”maun” kautta: mikä on hyvää ja huonoa makua ja kenellä sitä on tai ei ole. Luonnollisesti keskiluokalle tyypilliset piirteet edustavat hyvää makua ja työväenluokkaisiksi katsotut huonoa.

3. Normaalin ihannointi ja tavoittelu. Oikeastaan tämäkin liittyy erontekoon. Normaali tarvitsee aina ”epänormaalin”, siis ei-tavoiteltavan, ollakseen ”normaalia”, tavoiteltavaa. Yhteiskunnallisten konfliktien, jopa aivan pienimpienkin ihanteidensa (käytöksessä, ulkonäössä jne.) hylkäämisen, edessä keskiluokka on neuvotonta, hämmentynyttä ja närkästynyttä. Se toistelee kuin yhdestä suusta, “onko tuo nyt ihan normaalia”, “ei kukaan normaali toimi noin” ja niin edelleen. Ylimmäksi kaikista tavoitteista asettuu kirkkaasti tämä “normaali”, joka tietysti on jotain, mitä keskiluokka on ja jotain, mitä muut eivät ole, mutta johon näiden muiden tulisi kuitenkin pyrkiä. Fasismissa normaalia valvotaan viime kädessä eugeniikan keinoin. Suomikin valvoo normaalia eugeniikan keinoin muun muassa pakkosteriloimalla transsukupuolisia.

4. Luonnollistaminen. Tämä taas liittyy normaalin ylläpitämiseen. Kaikkea perustellaan, sillä, että se on tai ei ole ”luonnollista”. Luonnollinen on taikasana, joka pitää sisällään ajatuksen, että näin on ollut historian hämäristä ja näin on oleva, vaikka tämä käsitys olisikin vain kulttuurissa toisteltu myytti vailla sen kummempaa tieteellistä pohjaa (esimerkiksi: ihmisen käyttäytymisen perustelu kuvitteellisella luolaihmisellä). Useimmiten tähän “normaaliin” kuuluvat erilaiset pitkälti median ja koulutuksen kautta tuotetut luonnollistamiset, kuten “ihmisen perimmäinen luonto on olla itsekäs”, “ydinperhe on luonnollinen ja siksi paras perheen malli”, “tämä on paras mahdollinen järjestelmä” ja niin edelleen.

5. Kaiken näkeminen kaupantekona. Sen enempää fasismissa kuin keskiluokan sosiaalisessa kulttuurissakaan ei ihmisellä ole mitään arvoa sinänsä. Myös ihmissuhteet nähdään vaihtosuhteina, joissa on parempi jäädä plussan puolelle tai vähintäänkin päästä tasoihin. Keskiluokka ei tutustu, vaan verkostoituu. Toisiin suhtaudutaan välineellisesti, vrt. fasistien ”kenestä on maallemme hyötyä”. Myös keskiluokka jakaa ihmisiä mieluusti paitsi itselleen, niin yhteiskunnalle “hyödyllisiin” ja “hyödyttömiin” Keskiluokka sen koommin kuin fasistitkaan eivät ymmärrä myöskään, mikseivät saisi shoppailla itselleen hyödyllisiä kulttuurisia elementtejä: kaiken on oltava kaupan! Tämä näkyy molempien vimmaisessa halussa kerätä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa sekä uskottavuutta hyödyntämällä “alaluokkien” ja ”marginaalien” kiinnostavia ominaisuuksia tai esittämällä niiden kokemuksia ominaan, ks. esimerkiksi saamelaisten kulttuurinen appropriaatio. Fasistit paitsi hyödyntävät alkuperäiskulttuureja oman myyttinsä pönkittämiseen, nappailevat muutenkin ideologiansa edistämiseen elementtejä sieltä sun täältä ja hyödyntävät härskisti erilaisten alakulttuurien keinoja ja estetiikkaa.

6. Muodon vaaliminen sisällön sijaan. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa pönttöliberaalien sananvapauskeskustelussa. Ei siinä mitään jos ajaa joukkomurhia, teloituksia ja raiskauksia, kunhan tekee sen salonkikelpoisesti, silleen ei-alaluokkaisesti. Erityisesti keskiluokkaiset toimittajat rakastavat takertua muotoon, joka siis ei ole vapaa, jotta joukkomurhien, teloitusten ja raiskausten ajaminen olisi vapaata.

7. Projisointi. Sekä keskiluokka että fasistit projisoivat puutteensa muihin: pienituloiset ovat ahneita, maahanmuuttajat kiittämättömiä, opiskelijat laiskoja, vähemmistöt huomionhakuisia, nuoret ja naiset ylimielisiä ja kaikki edellä mainitut tietenkin sietämättömän röyhkeitä.

8. Elämä väistämättömyyksien sarjana. Leif Sundströmin (Fasismi, 2007) mukaan eräitä fasismin tunnuspiirteitä ovat sen massaluonne ja subjektiuden eli tekijyyden katoaminen. Tätä asetelmaa tuottaa myös keskiluokkainen journalismi ja sen käsitys yhteiskunnasta ja kansalaisen paikasta siinä. Nykyisin tosin ihmistä hallitaan yhä enemmän tuottamalla halutunlaisia subjekteja kuin passiivisia objekteja. Sundström kirjoittaa:

”Ihminen vieraantuu itsestään ja alkaa elää arkipäivän realismin sanelemien ehtojen mukaisesti kieltäen mahdollisuuden positiivisempiin vaihtoehtoihin. Totalitarismin alkuna voi nähdä juuri utopian kieltämisen, vaikka toisaalta fasismin eräänä piirteenä voidaan pitää kansallisen utopian luomista.”

9. Auktoriteettiusko ja lainkuuliaisuus. Hyvää on se, mikä on hyväksi ylhäältä käsin määritelty. Yksittäisen ihmisen moraaliksi riittää noudattaa näitä määräyksiä. Siis, ajattelun ulkoistaminen valtiolle. Kärjistetyimmillään tällainen kuuliaisuus tarkoittaa Adolf Eichmannin kuuluisaa “tein vain työtäni” -argumentointia. Holokaustin – jonka muun muassa PVL kieltää – pääorganisaattori Eichmann sanoi oikeudenkäynnissä 1961 vain yrittäneensä toteuttaa velvollisuuksiaan. Omana aikanaan Eichmann ei toiminut valtiotaan ja sen yhteiskuntajärjestystä vastaan, vaan sen puolesta. Varmasti se oli hänelle myös taloudellisesti kannattavaa.

10. Kuviteltuun enemmistöön turvautuminen. Mä ja mun rassekaverit = kansa. Vrt. keskiluokan mä ja meidän kunnollinen naapurusto / harrastusseura / duuniporukka = kansa.

11. Itsestäänselvyydet ajattelun tilalla. Aidon älyllisen keskustelun – ylipäänsä kaiken älyllisyyden – vieroksuminen ja tekeminen mahdottomaksi erilaisten luonnollistusten toistolla ja keskustelukumppanin mitätöinnillä ja halveksunnalla. Halvinkin retorinen kikka voittaa aina aidon tiedonintressin.

12. Taiteen näkeminen välineenä. Ja halveksuminen itseisarvona. Pitää olla kunnollista kansallista identiteettiä pönkittävää taidetta, jolla voidaan myydä voileipiä, konsertteja, suklaata ja matkailua, ei mitään häiritsevää sotkua!

13. Itsensä kieltäminen luokkana. Molemmat haluavat esittää olevansa ”koko kansan” asialla, paitsi ettei kansaan tietenkään kuulu mikään epäilyttäväksi luokiteltu aines. Yhteiskunnissa on aina ollut sekä hallitsijoita että hallinnan kohteena olevia. Näiden väliin jää aina keskiluokka. Ja keskiluokka on se, joka ei tunnista eikä halua tunnistaa itseään, koska se tarkoittaisi samalla tietyistä etuoikeuksista luopumista. Usein se puolustautuu sanoen esimerkiksi, että “kaikkihan me olemme palkansaajia”. Jostain kumman syystä yksillä näistä palkansaajista vain pyyhkii paljon paremmin kuin toisilla. Neuvostoliitossa ei pitänyt olla muita kuin työläisiä, mutta jollain kumman tavalla toisilla meni paljon paremmin kuin toisilla. Suomea ei vieläkään nähdä luokkayhteiskuntana siinä missä esimerkiksi Britanniaa, vaikka “hyvinvointivaltion” asukkaista joka viides on köyhä. Erityisesti tässä tunnistamisprojektissa ovat epäonnistuneet erilaiset vasemman ja myös antiautoritaarisen laidan liikkeet. Niissä ei ole otettu kyllin vakavasti sitä, mikä luokan merkitys on käytännössä, eikä haluttu tunnistaa ja tunnustaa omia etuoikeuksia, koska se olisi kiusallista. Vahvasti työväenluokkaiseen asemaan itsensä sijoittavat Andy Anderson ja Mark Anderson piikittelevät osuvasti, vaikka brittikontekstista, pamfletissaan The Enemy Is Middle Class (1988) radikaalin vasemmiston kyvyttömyyttä tunnistaa keskiluokkaa, vapaasti suomennettuna näin:

“Lue mitä tahansa heidän julkaisuistaan ja huomaat, että heidän mielestään koko keskiluokka on miltei syyttömiä sivustaseuraajia luokkataistelussa, joka on ainoastaan “hallitsevan luokan” ja työväenluokan välillä. […] He antavat vaikutelman, että tietävät tarkalleen, keitä työväenluokkaan kuuluu, mutta “hallitseva luokka” näyttää olevan heille selittämätön ongelma.”

Andersonien mukaan suurin osa luokkateoreetikoista jättää huomiotta, että esimerkiksi opettajat ja sosiaalityöntekijät käyttävät luokkavaltaa. He myös irvailevat syyllisyyden tunteita kokevan keskiluokan yrityksille tulla otetuksi työväenluokkana muuttamalla käyttäytymistään, pukeutumistaan tai puhetapojaan – tai muuttamalla työväenluokkaisille alueille:

”vaikka heillä ei koskaan tule olemaan kokemusta siitä, mitä on olla työväenluokkaa, koska heillä on miltei aina myös mahdollisuus päästä pois […] heillä on aina rikas isi ja/tai äiti auttamassa […] heillä on aina mukava turvapatja, jolle pyllähtää.”

Minulta on usein kysytty, että mistä sitten erottaa, onko joku keski- vai työväenluokasta. Mitä yksilöihin tulee, vastaan Andersonien tavoin, ettei se ole kovin kiinnostavaa, mutta esimerkiksi tuosta.

Ehkä vielä laajemmin omien etuoikeuksien kieltäminen kuvaa tunnusomaisesti molempia. Etuoikeuksia ovat tässä maailmassa taloudellisten etuoikeuksien lisäksi esimerkiksi cis-sukupuolisuus, niin sanottu valkoisuus, vammattomuus, terveys, Suomessa suomi äidinkielenä ja niin edelleen. Lupaan palata aiheeseen “kuinka tunnistaa fasismi” vielä uusista näkökulmista.

Aurinkoista Mäntsälän kapinan alun vuosipäivää vaan kaikille.

Np. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Electricity

Aivomme ovat sidotut

Taisi olla Henry Ford kun aikanaan totesi, että jos jengi tajuaisi, miten rahaa luodaan, vallankumous alkaisi saman tien. No, ei mitä ilmeisimmin ole tajunnut vieläkään. Raha nähdään niukkana resurssina ja ikään kuin luonnonvarana, vähän siten kuin pitäisi nähdä raakaöljy, vaikka se on kaikkea muuta.

Yhteiskunnallista keskustelua leimaa muuan helvetin turhauttava virheellinen hajatelma, jonka voisi tiivistää näin: se on arvokasta mikä on kallista, jos joku on rikas hän on sitä varmaan syystä, jos joku saa huonoa palkkaa hän saa sitä varmaan syystä, tiivistettynä raha on siellä missä pitääkin ja siihen on sopeutuminen. Siis eräänlainen vallitsevien valtasuhteiden luonnollistaminen ja sementointi yhdellä historiallisella, puuttellisella abstraktiolla, rahalla. Raha kuvaa valtasuhteita ollen niiden merkki. Itsessään se ei ole mitään, ei tahdo mitään, ei pyri mihinkään. Sen sanominen, että valtasuhteiden muuttaminen ei onnistu, koska raha, on yhtä älytöntä kuin sanoisi, että ei voi muuttaa historiaa, jos ei ensin muuteta historiankirjoitusta. Okei, allegoria on hieman vajavainen, mutta saitte varmaan kiinni ajatuksesta.

Jengi menee ihan puihin, kun niille sanoo joku puku päällä, että ”ikävä kyllä meillä ei ole varaa”. Se vain ei pidä paikkaansa. Vuosisadan suurimman kusetuksen keskeinen uskonkappale kuuluu näin: on tehtävä totalitaristis-kapitalistista kuripolitiikkaa, koska valtio on ylivelkaantunut, koska julkinen sektori on tehoton, koska jengi on laiskaa ja saa liikaa liksaa ja tukia ja sitten on vielä ne maahanmuuttajat, sukupuolineutraalit liikennemerkit ja liito-oravat. Lupaan palata tähän aiheeseen myöhemmin syvällisemmin.

Kielen rajat ovat mielen rajat ovat maailman rajat.

Jos siis kielessä jokin asia, kuten nyt vaikka ”raha” tai ”jumala” on hyväksytty sellaiseksi, jolla voidaan perustella ihan mitä tahansa, niin aika helvetisti se rajoittaa sitä, mitä pidämme mahdollisena ja toivottavana. Jokaista rajoittavat fysiikan lait, mutta ”rahan lait” eivät ole mitään niihin verrattavaa, toisin kuin toisinaan tunnutaan kuvittelevan. Fysiikan lait ovat olemassa ilman ihmistäkin ja ilman sitä uskoiko niihin kukaan, rahan liikkeet eivät. Ihminen on pärjännyt hyvän aikaa ilman rahan keksimistäkin.

Samalla tavalla kuin joskus muinoin papit ”taivasta lähimpänä” olivat niitä, joiden sana määräsi, nyt samassa asemassa ovat rahaa lähinnä olevat. Saarnat ja päiväkäskyt tulevat samasta miljonäärien puhujanpöntöstä. Ja niitä uskotaan, koska?

On kuin jokin uskonkappale, että raha on siellä, missä sen kuuluukin olla ja sen ”pyrkimiseen” sinne jonnekin ja jostain pois ei ole mitään tehtävissä. Se on kuin luonnonlaki. Samaa logiikkaa monet käyttävät edelleen esimerkiksi näin: jos poliisi on brutaalin väkivaltainen, se on sitä varmaan syystä; jos yksityisyyttämme loukataan, se on varmaankin tarpeellista koska niin tehdään; jos joku maankolkka on köyhä, niin joutaa ollakin; jos joku saa potkut, niille oli varmaan hyvä syy; jos muija sai turpaan, niin varmasti oli hyvä syy sillekin. Eli mitään ei loppujen lopuksi voi arvostella, koska oikeutus on se, että asiat ovat sinänsä jotain. Herra Humen giljotiinilla olisi töitä.

Tällaisella epäajattelulla kuitenkin perustellaan nykyään ihan hemmetisti juttuja, ja eipä sillä, on perusteltu varmaan ennenkin. Orja on orja, koska on. Naiset ovat nyrkin ja hellan välissä, koska kuuluvat sinne. Eläimet ja lapset eivät tunne kipua, koska eivät nyt vain tunne. Ja niin edelleen. Ei herrajumala meillä Suomessa ole varaa kaikille vesiklosettiin!

Paitsi että joskus muinoin ajateltiin olevan, kun näet joskus on eletty sellaistakin edistyksen aikaa, että ajateltiin kaiken menevän eteenpäin ja olevan mahdollista. Ei taantumuksen aikaa niin kuin nyt, että yritetään repiä hajalle kaikki se vähäkin, mitä on jäljellä – ja kaverilta pois kanssa. (Toinen juttu sitten, ettei se vesivessa ollut ehkä noin ekologisessa mielessä kovin edistyksellinen.) Tulevaisuus ei näytä tarjoavan yhtään mitään parempaa, pelkkää eri tuhon kehityskulkujen kiihtymistä sekä totalitaristisen valtion ja fasististen liikkeiden nousun. Yey.

Miksi näin? No muun muassa siksi, että aivomme ovat sidotut.

Raha symbolina on oikeutus itsessään ja määrittää kaikkea, mitä pidämme mahdollisena. Siihen on sidottu kaikki inhimillinen ja enemmänkin, kaikki maailmassa: mitään ei ole sen ulkopuolella. Raha on erehtymättä aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Raha on oikeudenmukainen, raha on puolueeton, raha on neutraali, raha on kaikkitietävä, raha on hyvä. Raha on jumala.

Tuskin mihinkään muuhun asiaan liittyy nykyisin yhtä vahvaa kohtalonuskoa kuin rahaan ja rahajärjestelmään. Olemme täysin sokeita sille, ettei mahdollisuuksien maailma ole oikeasti rahasta kiinni, koska arkijärkemme kertoo muuta. Meidän mahdollisuutemme ovat hyvin perkeleen paljon kiinni juuri siitä, paljonko meillä on rahaa ja se on aivan totta. Tämä kokemus ei valehtele, mutta homman clue onkin siinä, että on sinänsä lähinnä poliittisesta tahdosta kiinni, paljonko meillä on rahaa ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa, että on tai ei ole rahaa. Kyllä, elämme taloudellisten valtasuhteiden puristuksissa, alistamina ja ahdistamina, mutta ei ole mitään “luonnollista”, välttämätöntä syytä, että sen pitäisi olla niin.

Yhtä vahingollista ja typerää kuin uskoa rahaan on syyttää sitä yhtään mistään. On älyllisesti tosi laiskaa ja jotenkin creepyn uskonnollissävytteistä syyttää vain ”rahaa” tai ”ahneutta” tai jotain muuta sellaista, se johtaa vain umpikujaan ja hurskasteluun siitä, miten me ainakaan emme yhtään sitä tarvitse emmekä halua.

Rajoitamme itseämme kuitenkin ihan turhaan tyytymällä siihen, että meille ylemmältä taholta vakuutetaan, että ei ole varaa. Ainakin vakuuttajilla itsellään sitä näyttää olevan.

Ei anneta talousjargonin hämätä. On yhtä oikeutettua ja todellista puhua valtasuhteista muista näkökulmista, yhtä oikeutettua ja mahdollista muuttaa valtasuhteita, joista kärsii, vaikkei täysin hallitsisi jargonia, sillä valtasuhteista tässä on kysymys ja ne ovat aina ihmisten välisiä. Talouspuhe on yksi tapa yrittää häivyttää tämä raadollinen todellisuus.

Np. Lethe – Infested dishumanity

Tagged , , , , , , , , ,

Takaisin hiekkalaatikkoon

Siitä on nyt viitisen vuotta, kun lopetin blogin pitämisen. Syitä oli pääpiirteissään kaksi: olin kyllästynyt reaktiiviseen yhteiskuntakritiikkiin enkä pitänyt siitä asemasta mihin olin päätynyt. Vieroksuin ja vieroksun yhä minkäänlaista ”mielipidejohtajuutta” ja oman naaman ylenpalttista näkymistä. Olin alkanut kokea, että blogini toimii enemmänkin yhteiskunnallisena viihteenä ja ukkosenjohtimena kuin muutosvoimana, jota halusin sen olevan. En kokenut julkisuutta arvona sinänsä, päinvastoin.

Vaikka blogini kautta tutustuin hitonmoiseen määrään hienoja ihmisiä, usein koin myös voimattomuutta niistä yhteydenotoista, joita sain vaikeissa tilanteissa eläviltä ihmisiltä. En halunnut valehdella, että pystyisin yksinäni vaikuttamaan yhtään kenenkään asioihin. Tietysti tuntui superhyvältä, kun kadunmies ja kaupan kassa kiittelivät kirjoituksista, mutta samaan aikaan yleinen henkilökohtainen huomio hirvitti. Kun kollega kysyi, miten rakensin ”brändini”, sanoin, että vahingossa. Minua ahdisti ja vitutti olla ”brändi”.

Olin sen verran kyllästynyt kaikkeen bloggaamiseen liittyvään ja sen verran kiireinen kaiken muun kanssa, että olin melkein valmis sanomaan, ettei koskaan enää. Kirjoitin edelleen – toimittajana työkseni kuten siihenkin asti, lisäksi muun muassa biisien sanoja – mutta en koskaan enää uskonut kirjoittavani blogia. Olin siihen ihan helvetin kyllästynyt.

Pari vuotta kestäneeseen totaaliseen sometaukooni taas oli aivan toiset syyt: perheemme kasvoi ja halusin olla sataprosenttisesti läsnä niissä hetkissä ja siinä ainutlaatuisessa ajassa, joka on hetkessä ohi. Jo ennen tätä somehommat olivat radikaalisti vähentyneet, kun olin duunien ohella säntäillyt ympäri Eurooppaa ja keskittynyt täysillä musa- ja kaikenlaisiin “skenehommiin”. Tiivistettynä, olen tässä siis tehnyt asioita, joissa some on lähinnä tiellä. Niitäkin on tässä maailmassa vielä aika paljon.

Nyt viisi vuotta myöhemmin olen kuitenkin aloittamassa bloggaamisen jälleen. Syy on sama kuin oli edellisen blogini aloittamisen aikaan kymmenen vuotta sitten: olis vähän asiaa ja jotain tarttis tehdä. Bloggaamisen varjopuolet eivät ole kadonneet minnekään, mutta en koe niitä enää niin raska(uttav)ina, että olisin mieluummin kirjoittamatta.

Nykytilanne sitäpaitsi on hyvin erilainen verrattuna siihen, kun aloitin: bloggaajia on ihan helvetisti. Kaikenlaisia somejulkkiksia on ihan helvetisti. Kaikkea on ihan helvetisti enemmän. Joten selviän luultavasti vähemmällä huomiolla tällä kertaa. Ollessani yksi ensimmäisistä ellen ensimmäinen naispuolinen yhteiskunnallinen bloggaaja oli saamani huomion määrä sekä hyvässä että pahassa ihan tolkuton, vaikka suostuin esimerkiksi vain murto-osaan haastattelupyynnöistä.

On yhä monia asioita, jotka eivät saa läheskään ansaitsemaansa huomiota mediassa. Useita näkökulmia, jotka jäävät tyystin piiloon. Paljon ärsyttäviä, vuosikymmenestä toiseen toistuvia valheellisia – vaarallisia – hokemia, joilla perustellaan paskaa politiikkaa. Paljon propagandistista rummutusta ja vyörytystä, jota kohdistetaan aina niihin heikoimmassa asemassa oleviin, tavoitteena nujertaa lopullisesti. Paljon vallankäyttöä, joka pitää tehdä näkyväksi. Paljon ihan hullua paskaa, joka pitää ampua alas, koska niin moni ihan oikeasti uskoo siihen.

Paljon duunia tehtävänä.

Np. Dezerter – Monument

Tagged ,