Kohta on liian myöhäistä

Muistan, miten itävaltalainen ystäväni oli jo viitisentoista vuotta sitten hyvin huolissaan äärioikeston noususta kotimaassaan. Hänen suvulleen olisi kerta natseja riittänyt. Ystäväni isoisä, tavallinen työläinen, oli joutunut taistelemaan Hitlerin joukoissa, vaikka koki sen vääräksi. Hän oli lopun ikäänsä sangen murheellinen ja rikkinäinen mies. Ne kirjeet rintamalta ovat tuskaista luettavaa. Vähän niin kuin ovat ”Suur-Suomen tekijöiden” (omasta suvustani) kirjeetkin siinä vaiheessa, kun hurmeinen todellisuus lopulta lyö hurmahenkisen läpi. Ne ovat hyvin monella tapaa hyvin surullisia rivejä.

En suinkaan epäillyt ystävääni, mutta asia tuntui kaukaiselta. Ettäkö täälläkin saattaisi äärioikeisto pyrkiä valtaan ja natsit pahoinpidellä ja tappaa ihmisiä, jopa keskeisillä paikoilla keskellä kirkasta päivää? Vastahan tässä oli naureskeltu 90-luvun kiljuskineille ja mitä ilmeisimmin tuudittauduttu uskoon, että tämä helpottunut höhöttely varjelisi meitä maailman tappiin äärioikeistolta. Toiset uskovat strategiaan vieläkin – tai vielä pahempaa, vaikenemiseen strategiana, vaikka kaikki historia todistaa sen toimivuutta vastaan.

Natsien vastustamista on turha jättää myöskään poliisien käsiin. Esimerkiksi Saksassa natsit ovat tälläkin vuosituhannella saaneet rauhassa murhata ihmisiä poliisin kiinnostumatta ja ihan koto-Suomesta tiedämme heidän keskittyvän lähinnä suojelemaan natsien oikeutta marssia, milloin milläkin verukkeella.

Viisi vuotta sitten eräs roomalainen ystävä kertoi, ettei hän voi liikkua kotikaupungissaan muualla kuin San Lorenzon (joka on vähän niin kuin Rooman Kallio) alueella pelkäämättä turpakäräjiä. Tiesin kyllä Italian natsiongelmasta, mutta yllätyin, koska kyseessä oli riuska nuori valkoinen heteromies, joka ei ollut niin sanotusti ongelmiin hakeutuvaa sorttia. Ei hän ollut aktiivinen antifasistikaan, olisi vain halunnut olla rauhassa natseilta, joille riitti, että tunnistivat sinänsä taitavasti hyvin ”tavallisen” näköisen ystäväni erääseen ug-musaskeneen kuuluvaksi. Juttelimme myös Suomen tilanteesta. Hänen sanansa olivat ajankohtaiset silloin ja vielä ajankohtaisemmat nyt:

”Älkää antako niiden ottaa valtaa kaduilla. Sen jälkeen olette kusessa.”

Ja aivan tismalleen samat sanat olen kuullut Varsovassa, Ateenassa, Ljubljanassa, Budapestissa… Siis ihan missä tahansa, missä olen sattunut jonkun kanssa aiheesta puhumaan.

Ja pelkään, että olemme jo kusessa.

Ennen äärioikeiston nousua minun esimerkiksi ei ollut koskaan tarvinnut pelätä katuväkivaltaa Suomessa, missään, mihinkään kellonaikoihin. Se ei tietenkään tarkoita, ettei kenenkään muunkaan ole tarvinnut pelätä. Minua ovat suojelleet syntyperä ja tuuri.

Tai siis suojelivat siihen asti, kunnes äärioikeisto alkoi lisätä nimeäni maanpetturilistoilleen ja maalittaa, joskus nimekkäiden päätoimittajien suosiollisella avustuksella (tiedätköhän, Ulla Appelsin, miten paljon turvakielto hankaloittaa lapsiperheen elämää?) ja joskus joidenkuiden muiden. PVL myös väittää minun kuuluvan Variksen perustajiin, minkä tarkoituksena on tietenkin yllyttää hyökkäyksiin ja oikeuttaa hyökkäykset minua kohtaan. Mutta niin hienoa kuin olisikin kuulua Variksen perustajiin, joudun ikävä kyllä toteamaan, ettei väite pidä paikkaansa.

Mutta vaikka en olisi julkisesti puhunut äärioikeiston nousun vaaroista, en olisi turvassa. Kuten ystäväni esimerkki kertoo: joko hyväksyt natsit tai sinusta tulee ennemmin tai myöhemmin heidän vihollisensa. Äärioikeiston uhkaa vähättelevät joko ovat hirveän sinisilmäisiä uskoessaan, etteivät itse koskaan voi joutua maalitauluiksi, tai sitten he ovat valmiit tilanteen edettyä tarpeeksi pitkälle vaihtamaan puolta ja nuolemaan marssisaappaita. Toivon heidän olevan ennemmin häikäilemättömiä pelkureita kuin naiiveja.

Eräs berliiniläinen ystäväni facepalmasi takaraivoonsa saakka, kun takavuosina kerroin hänelle julkisen äärioikeistokeskustelun Suomessa olevan tasoa ”saako natseja vastustaa tarvittaessa vaikka väkivaltaisesti”. ”Meillä väitellään vain siitä, miten väkivaltaisesti”, hän puuskahti painittuaan vuosikymmeniä Berliinin natsiongelman parissa. Sivumennen sanoen, tämä ystävä on umpiberliiniläinen, keski-ikäinen valkoinen heteromies ja yrittäjä.

Hitlerin kerrotaan sanoneen, että jos jokin olisi heidät voinut pysäyttää liikkeen ollessa vielä pieni, niin tarpeeksi kova katutason vastustus. Ja kaduille äärioikeisto on pysäytetty lukemattomia kertoja sitten Hitlerin, mutta tästä vähemmän kauniista historiasta ei valtavirrassa paljoa puhuta, koska siitä sataa vain paskaa niskaan. Kuten Antti Rautiainen kirjoittaa:

”Mosleyn mustapaidat ajettiin kaduilta ensin 30-luvulla Cable Streetillä , sitten 40-luvulla juutalaisista sotaveteraaneista koostuneiden 43 Groupin toimesta. National Front koki Mosleyn kohtalon Brick Lanella 70-luvulla ja AFA pysäytti British National Partyn ja Blood & Honourin 90-luvun alussa. Tämän jälkeen Englannin äärioikeisto on luopunut natseilta omaksutusta katustrategiasta, ja keskittynyt vain osallistumaan vaaleihin, lyhytaikaiseksi jäänyttä English Defence League-projektia lukuun ottamatta. Anarkistit ja muut antifasistit eivät tietenkään ole saaneet natsien pysäyttämisestä mitään kiitosta, päinvastoin. Olen kuitenkin mielumin epäsuosittu kuin uunissa.”

Ja tässä muuan tuoreempi esimerkki Kreetalta. Tässä on se juju, jota suurin osa antifasisteja kauhistelevista etuoikeutetuista ihmisistä ei ymmärrä. Mikä tahansa median mustamaalaus ja suuren yleisön tuomio on tosi pieni hinta siitä, että natsit saadaan pysäytettyä. Kaikkia taisteluita ei käydä mediassa. Kaikken kamppailujen voittoja ei lasketa Twitter-jaoissa.

Suurin osa antifasistisesta toiminnasta on kuitenkin väkivallatonta ja varsinkin Suomessa pysynyt sellaisena. Ehkä liiankin kanssa. Nimittäin liike, joka ymmärtää vain pelon ja väkivallan kieltä, on usein historiassa tarvinnut omaa lääkettään. Aika kova oli sekin lääke, jolla äärioikeisto piti toisessa maailmansodassa nitistää. Liian kova. Välttämätön varmaankin, mutta silti liian kova. Toivottavasti enää koskaan äärioikeiston ei anneta kasvaa niin suureksi ja vahvaksi, ettei sitä voi enää nitistää muutoin kuin järjettömällä, silmittömällä, massiivisella väkivallalla, josta kärsivät etenkin siviilit. Siksi olen sitä mieltä, että jos kerran on pakko käyttää väkivaltaa, niin mieluummin ajoissa ja vain natseihin kohdistuvaa.

Kaikesta päätellen kukaan ei kuitenkaan ole kohdistamassa. Väkivaltaa Suomessa ovat käyttäneet lähinnä natsit itse.  Ja vieläpä aivan sivullisiin, eikä lapsiuhreiltakaan ole vältytty. Vaikka onko natsiväkivallalla muita kuin sivullisia uhreja? Eivät antifasistitkaan nimittäin ole siihen ”osallisia” sanan varsinaisessa mielessä. He haluavat vain olla rauhassa, kuten ystäväni, ja haluavat, että kaikki muutkin saavat olla rauhassa.

Suurimmalla osalla olisi helvetisti paljon parempaa tekemistä kuin natsien vastustaminen. Minulla ainakin olisi. Tiedämme kuitenkin, että jos äärioikeisto pääsee valtaan, saa sille muulle tekemisellekin sanoa heipat. On hankala harrastaa, jos saa pelätä henkensä edestä.

Natsit ovat väsyttäviä, ankeita ja vituttavia. He pakottavat keskittymään itseensä kaiken muun sijaan. Trust me, en äkkiä keksi paskempaa tekemistä kuin natseihin keskittymisen, mutta aina ei jätetä vaihtoehtoja.

Onneksi antifasistinen toiminta voi olla paljon muutakin kuin natsien omien aseiden käyttämistä heitä vastaan. Se voi olla käytännössä mitä tahansa: antifasististen keikkojen järjestämistä, historiaan perehtymistä, hyvin perusteltua journalismikritiikkiä, ihmisten kanssa keskustelua, kirjoittamista, itseopiskelua, pelkojensa ja traumojensa työstämistä, oman mielen avartamista ja rasismin ja fasismin haastamista niissä ympyröissä, joissa sattuu itse pyörimään. Tämän jälkimmäisen merkitystä varsinkaan en voi liikaa korostaa. En myöskään sen, että liittoutuu muiden natsien vastustajien kanssa.

Olipa oma arjen antifasismi mitä hyvänsä, niin myös massiiviset rauhanomaiset mielenosoitukset ovat yksi loistava keino näyttää, ettei natsismi kuulu kaduillemme (ei varsinkaan Kallion kaduille) eikä minnekään muuallekaan. Sellaiseen on mahdollisuus osallistua tänäänkin Helsingissä.

Jos et aio itse osallistua, mutta et pidä natseistakaan, niin ole hyvä, tee hyvin: pidättäydy arvostelemasta muiden toimintaa natseja vastaan. Toimi itse paremmin. Jos et toimi, ei sinulla ole moraalista oikeutta valittaakaan. Ja jos toimit, niin ymmärrät, ettei keskenään kinaamiselle ole aikaa. Kaikki saivarteluun, vähättelyyn ja oman hännän nostamiseen käytetty aika on pois äärioikeiston pysäyttämisestä. Tämä näytelmä on nähty ennenkin. Kuten Janne Korhonen huomauttaa erinomaisessa kirjoituksessaan:

Lukemalla esimerkiksi lehtien arkistoja 1930-luvulta voi huomata varsin nopeasti, miten myös silloin ”tolkun ihmisten” keskeinen närkästyksen kohde eivät olleet natsit, vaan natsien vastustajat.”

Tätä liberaalien suhtautumisongelmaa sivuaa myös Balthusknot blogissaan. Mitäpä, jos oltaisiin tällä kertaa fiksumpia kuin 30-luvulla?

Korhonen jatkaa: ”Itse laiskanpuoleisena jullina olen vahvasti sitä mieltä, että natseja ja fasisteja vastaan kannattaa nimenomaan marssia nyt: historia kertoo, että muussa tapauksessa on riskinä, että joskus myöhemmin joutuu marssimaan fasisteja vastaan, tai pakotettuna fasismin puolesta, täyspakkaus selässä ja kivääri kädessä.”

Kuten ystäväni isoisä. Eivät nämä asiat niin kovin kaukaisia ole, mutta sellaisina saisivat pysyä.

Jos natsien marssiminen tänään 6.12.2018 ei hirvitä sinua, vaikka et mielestäsi ole natsi, se johtuu siitä, että olet joko etuoikeutettu tai historiantajuton. Ihmisoikeuksien puolustajat ja vähemmistöt ovat jo pitkään olleet heidän tulilinjallaan, heidän vihansa ja väkivaltansa kohde, mutta uskokaa pois – ei se meihin jää.

Toiminnan aika on nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus.

Yhdistetään voimamme, ei anneta pelon voittaa.

Np. Dead Gerhardsens – Ingen Nazister På Våre Gater

JK. Ylen jutussa luki, että natsit ovat “ydinperheen puolella”. Se on vale. Natsit eivät ole yhtään minkäänlaisen perheen puolella. Natsit ne Lapin sodassa polttivat iso- ja isoisovanhempieni kodit. Äidit palasivat evakosta nälkäisine lapsilaumoineen tuhkan ja raunioiden keskelle. Näin ollen en suuresti luottaisi natseihin (tai muuhunkaan äärioikeistoon) “kodin ja perheen suojelijoina”. Varsinkaan, kun porukka on sama, joiden vuoksi oma perheeni elää tänäkin päivänä turvakiellossa. Sotaveteraani Salomon Altschulerin hengessä: Ei natseja Lappiin, ei natseja mihinkään!

Avoin kirje Antti Nylénille ja aivovuoto Häviöstä sen ohi

Nylénillä on jotain, mitä somejulkkiksilla ei ole ja päinvastoin. Hänellä on sisältöä, mutta ei rahaa. (Minullakin on sisältöä, muttei rahaa. Kustantajaa minulla ei ole, vaikka mielestäni kyllä pitäisi olla.)

Tartuin Häviö-monologiin heti kahdesta syystä: ensiksi, koska Nylén sanoi Hesarissa pelkäävänsä, että kaikista tulee juhasipilöitä, jotka eivät osaa puhua enää muusta kuin budjettileikkauksista; toiseksi, koska ystäväni Pontus Purokuru kertoi minutkin mainitun sen lehdillä. Ensimmäinen antoi sykäyksen, toinen kieltämättä vauhditti.

Luin Häviön yhdeltä istumalta, koska se puhutteli minua omissa asioissani ja koska nauroin paljon, vaikka se on surullinen kirja. Minut valtasi halu kommentoida kirjaa ja luonnostelinkin noin 28 ranskalaisen viivan kirjeen Antti Nylénille, mutta ajatus alkoi nolottaa ja puin sen blogimuotoon. Viivat vähenivät. Nylén sitäpaitsi mainitsee kirjassaan olevansa huono vastaamaan sähköposteihin ja tämä hiljaisen torjunnan mahdollisuus kauhistutti.

Joten enemmän kuin avoin kirje Antti Nylénille, tästä tuli kommentaari, jolla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä itse kommentoitavan teoksen kanssa. Tämä ei ole arvio, vaan reflektio. Monologivastaus monologiin. Epäkoherentti ja kategoriaton aivovuoto, jonka sytytti Häviön kipinä.

***

Arvostan Nylénin tekstissä ennen muuta rehellisyyttä. Rehellisyys ei ole kovin suuressa huudossa tätä nykyä, koska sillä ei ole vaihtoarvoa. Sitä ei voi muuttaa pääomaksi, ei sosiaaliseksi eikä taloudelliseksi, vaan pikemminkin päinvastoin.

Liika rehellisyys maksaa. Kenelle tahansa se voi maksaa ihmissuhteita, työpaikan tai uran, eikä taiteilija ole poikkeus. Taiteilijalle se maksaa toimeentulon, vaikka taiteessa jos jossain pitäisi kyetä olemaan valehtelematta. Mutta taidekaan ei ole kovin suuressa huudossa nykyisin, koska se pakenee markkinalogiikkaa siinä missä rehellisyyskin.

Aikamme ja yhteiskuntamme on päätynyt pisteeseen, jossa kysellään, miksi edes pitäisi olla olemassa mitään, mikä ei sovi markkinalogiikkaan. Miksi olisi olemassa mitään niin hyödytöntä. Eikö kaikki niin mieletön ole hyvä tuhota terveestä yhteiskuntaruumiista? Siinä suhteessa, banaalin totalitaristisessa materialismissaan, aikamme ja yhteiskuntamme on vähintään yhtä harmaa ja tulevaisuudeton kuin reaalisosialismissa. Se tekee meistä säälittäviä sätkynukkeja, sikäli kun emme ole jo.

(Sidenote: sätkynukke, aikamme, yhteiskuntamme, markkinalogiikka ILMAISU)

En usko, että on mahdollista tehdä hyvää tekstiä olematta rehellinen. Häviö on hyvä, koska se on rehellinen naurettavuuteen asti. Yritän olla inhorehellinen myös tässä kommentaarissani, mutta epäonnistun väistämättä, koska ajattelen liikaa tämän tekstin potentiaalisia lukijoita. Päinvastoin kuin nykyisin ohjataan tekemään – ei vain journalismissa, missä se on ymmärrettävää, vaan myös kirjallisuudessa – mielestäni lukijoita ei pitäisi ajatella ollenkaan. Ei kerrassaan ensinkään. Vitut kohderyhmämarkkinoinnista.

”Kirjailija on ihminen, joka kidutetaan hengiltä, koska hän ei luovu uskostaan kirjallisuuteen.”

Tämän lisäksi kirjailija on sivutoiminen narri, joka nöyryyttää itseään julkisuudessa ja apurahalautakunnille esittää aikaansaavaa, vahvaa, itsevarmaa, määrätietoista, omaperäistä, merkittävää taiteilijaa, jolla on vaikuttava CV eli »ura»” ja joka kirjoittaa kerjuukylttiinsä ”tämän kaiken löyhkäävän luulottelun”.

Kirjailija on myös ihminen, joka luo uutta ja häiritsee ihmisiä. Olisi luultavasti kaikkien etu, että hän saisi luoda sitä ilman, että hänet kidutetaan hengiltä. Mutta miksi hänen pitäisi antaa myös häiritä? Uskon, että tarvitsemme edelleen kirjoja. Miksikö markkinalogiikkaiset kirjat eivät riitä? Kaksi sanaa: Reijo Mäki.

***

Kirja, joka kertoo kirjoittamisesta olematta opaskirja, ei todella kuulosta kovin myyvältä konseptilta. Ollakseen kirja kirjoittamisesta Häviö on tavattoman liikuttava, ja liikuttavalla tarkoitan tässä kaikkea muuta kuin säälittävää, vaikka kirjoittaminen toimintana sitä onkin.

Tarkkaan ottaen kirjoittaminen ei ole toimintaa, vaan olemisen tapa ja se on vittumainen olemisen tapa, joka määrittää kaikkea muuta elämää.

Kuvittele, rakas lukijani, että olisit noiduttu, riivattu. Miltä se tuntuisi? Millaista olisi elää demonin otteessa? Omaehtoinen ja itsenäinen, niin kutsutusti »vapaa» taiteellinen työ merkitsee sitä, että koko olemassaoloa – unta ja valvetta, lepoa ja kiirettä, ajatuksia ja tunteita, lihaa ja henkeä – leimaa jonkin vieraan ja pelottavan läsnäolo, kuin sekuntikellon tikitys. Se käskee: »Kirjoita!»”

Nylén kirjoittaa.

“Olen kuin Turmiolan Tommi, joka pullon sijaan kerta toisensa jälkeen tarttuu tekstinkäsittelyohjelmaan.”

Puolisoni muistaa elävästi ajan, kun kerroin vihaavani kirjoittamista ja vannovani, etten koskaan enää kirjoita mitään. Se, lapsellisen typerä merkkijonojen siirtelyn piirtelyn nysvärunkkausaika, olisi taaksejäänyttä elämää. Tästä eteenpäin keskittyisin vain todellisiin asioihin! Tuossa raivokkuudessani oli kieltämättä samaa surua kuin alkoholistin traagisen pontevassa raitistumisyrityksessä.

Sillä erotuksella, että alkoholistin on mahdollista raitistua.

Olin vuorenvarma päätöksestäni. Kirjoittaminen on hulluutta. Nylén jos joku tietää sen, ja tämä ajatus lohduttaa minua. Kuten sekin, ettei hän kirjailijana jaksa edes kannatella sitä ainoaa rahaksi vaihdettavissa olevaa, mitä kirjailija työstään saa: mainetta, sitä miltä asiat näyttävät. Hän repii alas kulissit, joita monet kannattelevat henkensä edestä, ollen ”kai niin rutinoituneita esittämään omanarvontuntoista uraihmistä, että ovat alkaneet itsekin uskoa omiin valheisiinsa, eivätkä enää muista olevansa petkutettuja hylkiöitä –”.

Ei vain kirjallisuudessa, vaan koko tässä ajassa (taas ”tämä aika”) on kysymys siitä. Aina vain siitä, miten asiat vaikuttavat olevan, miltä ne saadaan näyttämään. Ei koskaan siitä, mitä ne ovat.

Siksi Nylénin kirkas ilmaisu on kuin raikasta vettä. Yritän selittää: teksti ilmaisee taustalla olevan ajatuksen niin sulavasti, että se tekee itsensä melkein tarpeettomaksi. Muoto on olemassa ideaa varten, eikä päinvastoin. Aivan kuten hyvässä musiikissa. (Silti on usein eduksi hallita muoto ennen sen rikkomista.) Nylén on armoitettuna sanamuotoilijana tästä varmaankin päinvastaista mieltä. Se voi kertoa hänen musiikkimaustaan enemmän kuin kirjallisuudesta.

Itselleni on tullut huonoksi tavaksi saatella tekstiä liian pitkälle, yrittää vaikuttaa sen uloskoodaukseen lisäämällä loputtomiin mössöyttäviä liite- ja sävypartikkeleita. Olen alkanut kirjoittaa pehmoisia, varauksia ja konditionaaleja viliseviä typeriä täyttömaalauseita, koska kirkkaat, kauniit lauseet irroitettuna asiayhteydestään saadaan aina näyttämään rujommille kuin poliitikkomaisen varovaiset. Olen alkanut pelätä väärinymmärtämistä ja erityisesti tarkoituksellista sellaista. Se on perseestä, koska se tarkoittaa, että olen kahleissa ja tuomitsen itseni kahlaamaan luiskaotsaisten sylkemässä sohjossa sen sijaan, että kurottaisin sinne, missä luodaan uutta. Se tarkoittaa, että luovun aseistani. En halua luopua aseistani.

Kommentoin tästä eteenpäin ajatuksia, koska todellakin olen sitä mieltä, että muoto on olemassa vain idean muodostamiseksi, materialisoimiseksi. (Näen, kuinka sanamuotoilija Nylén repii hiuksiaan.)

Monologi ei ole poliittinen toimintaohjelma. En sellaista etsikään, enkä edes esittele. Etsin ajatuksia ja esitän ajatuksia. En esitä arvostelmia, vaan katson, mihin tämä vie. Olen aina ollut huono erottamaan etiikkaa ja estetiikkaa toisistaan. Antti Nylén on näistä ehkä parempi estetiikassa, siinä missä häntä (vanhoissa teksteissään) eettisen vastuun väistelystä blogissaan kritisoinut Antti Rautiainen on rautainen eettinen toimija joka taas ei omien sanojensa mukaan ymmärrä estetiikasta mitään.

Minä en ymmärrä, miten nämä kaksi voidaan erottaa toisistaan, enkä tarkoita antteja. Yhä paikoin minua hieman hämmästyttää Nylénin lieventynyt, mutta edelleen aistittavissa oleva juonne sen uskon suuntaan, että taide voisi pysytellä yhteiskunnallisen merkityksen ulkopuolella samalla, kun olen hirveän ilahtunut siitä, että hän päätyy Häviössä hyvinkin painavaan yhteiskunnalliseen vaatimukseen ja analysoimaan ajatustensa materiaalista taustaa. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että Nylén on aivan väärin ymmärretty epäpoliittiseksi. Palaan tähän myöhemmin. (Antti Rautiainenkin on suuri esteetikko, vaikkei sitä myönnäkään.)

Silläkin on materiaalinen taustansa, että olen alkanut varoa kirjoittaessani. Haluan pyrkiä takaisin kohti rehellisyyttä ja keskustaa, enkä puhu nyt politiikasta, jossa nämä kaksi asiaa sulkevat toisensa pois. Keskustassa on muutakin. Kuten esimerkiksi:

Lapsuus

“En ole mikään työnarkomaani, saati »uraihminen». Uran ja perheen »yhteensovittaminen» on hurskas keskiluokkainen unelma ja naistenlehtien fantasia, tehtävä, jota en koe koskaan ratkaisseeni. Nämä kaksi todellisuutta haittaavat toisiaan pysyvästi. Ne ovat sodassa, ja molemmat osapuolet kokevat tappioita. Ristiriita on sovittamaton.”

Tämä on epäsuosittu mielipide ja helposti väärinkäytettävissä, varsinkin miehen esittämänä. Ennen kuin tulin vanhemmaksi, ajattelin, ettei lasten saaminen vaikuta mihinkään elämässä. Nyt ajattelen näin: jos ihmistä eivät liikuta edes syntymä tai kuolema, niin mikä sitten? Ja koska oman kuoleman kohdalla on useimmiten liian myöhäistä ja syntymästään kukaan harvemmin mitään muistaa, voivat ihmistä näin ollen liikuttaa vain jonkun toisen kuolema ja syntymä.

Omalla kohdallani vanhemmaksi tuleminen ei ole vaikuttanut siten, että olisin jotenkin lakannut olemassa minä. Se kyllä hajotti minut palasiksi, mutta vain karistellakseen turhat tuhkat pois ja puristaessaan uudestaan kasaan enemmän minuksi.

En silti usko, että niin käy väistämättä. Varmasti sitä on mahdollista onnistuneesti vastustaakin – ainakin, jos tekee lapset vain ansioluettelonsa täytteeksi. (Onhan kiva sanoa, että on jokin yleisesti hyväksytty määrä lapsia. Kunhan niiden kanssa ei herraparatkoon tarvitse olla.) Uskon siis, että on aivan mahdollista jatkaa entistä elämää lasten kanssa, jos ei halua olla lasten kanssa. Olen varma, että tässä maassa on monia keskiluokkaisia vanhempia, jotka eivät edes tunne lapsiaan ja monia lapsia, jotka eivät tunne vanhempiaan. Vanhemmat vain hoitavat kaikkia aivan ”välttämättömiä” asioita vähän joka nurkalta. Kaikki todellinen elämä on haipunut aikatauluelämän marginaaleihin. Elämästä on tullut asuntolainaa, autolainaa, kehittäviä harrastuksia, viemistä hakemista suunnittelua suorittamista – sanalla sanoen paskaa. Olen toistaiseksi onnistunut kieltäytymään kunniasta.

Taloudelliset realiteetit irrottavat vanhemmat lapsistaan brutaalin tuntuisiksi ajoiksi kerrallaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi on hienoa, että lapset kasvavat erossa vanhemmistaan. Ymmärrän hyvin, että se on taloudellisesti välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin miltei kaikille, mutta en ymmärrä, miksi niin täytyy olla. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin lasten kasvattaminen? Miksi on paljon hienompaa tehdä mitä tahansa muuta kuin kasvattaa lapsiaan? Miksi toisten lasten kasvattaminen on kunniallisempaa kuin omien – vaikka eipä sekään hieman olematonta suurempi arvostus tilinauhassa näy? Miksi ihmisenä oleminen ihmiselle on aliarvostettua?

Muistan joskus nuorena jossain tiedostavassa vasemmistolaisporukassa esittäneeni mielipiteen, että olisi hienoa, jos yhteiskunta olisi sellainen, että vanhemmat ja lapset saavat viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Se vaiettiin korrektisti kuoliaaksi mumisten jotain kepulaisista. Tietenkin – tätä mieltä ovat vain kepulaiset, jotkut persut ja selänteenrouvat. Ja jos kepulaiset ovat jotain mieltä, se on tarpeeksi painava argumentti olla toista mieltä.

Minä en ole koskaan ollut päiväkodissa, vaikka vanhempani ovat aina olleet töissä. En todellakaan halua demonisoida päiväkotia, tuota naisten vapautuslaitosta, omakin jälkikasvuni on siellä ennen pitkää. (Tässä vaiheessa kuuluu sanoa, miten arvostaa suunnattomasti hoitohenkilökunnan työtä, koska siis kukapa ei, mutta ei sillä arvostuksella laskuja makseta eikä tämä oikeastaan liity itse aiheeseen.) Mutta Luoja, miten pelkään laitoksia! Laitokset opettavat tavoille, kuuliaisiksi, tottelemaan, osaksi yhteiskuntaa.

Minut yritettiin laittaa kouluun normaalia aiemmin, muun muassa koska opin lukemaan nelivuotiaana (ja siitä lähtien olen onnettomuudekseni myös kirjoittanut). En suostunut. Aavistin jo silloin, että noita aikataulujen vuosia on tiedossa ihan tarpeeksi ilmankin. Sain aika poikkeuksellisesti kasvaa kotona, vaikkemme olleet rikkaita eikä äitini todellakaan mikään kotirouva sen enempää kuin isäni niin sanottu koti-isä. Minulle on jäänyt siitä mieleni maisemaksi loputon mahdollisuuksien maailma. Minä rakastin vapauttani ja maailmaa, joka tuntui oikeasti olevan omani. Mutta mihin päiväkodit naiset vapauttavat? Työhön, rahantekoon (muille). Tämän sortin vapautuksen vaaroista paasasi jo Emma Goldman. Ja jonkun sietäisi paasata tänäänkin.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: suurimmalla osalla meistä ei ole varaa valita. En halua syyllistää etenkään yhtä ainoata naista ”valinnoistaan”, koska naiset käyttävät edelleenkin huikean valtaosan perhevapaista omaksi taloudelliseksi vahingokseen ja me ylipäänsä teemme ”valinnat” lasten ja töiden, perheen, uran ja kaiken muun kesken, mahdottomuuden lakien paineessa.

Kannamme lyijynraskaita kuormia kylmää syyllisyyttä sydämissämme. Teemme niin tai näin, teemme aina väärin. Ja ne riekkuvat, ne ilkkuvat, ne syyllistävät lisää, koska ne haluavat tuhota omanarvontuntomme ja juuria päistämme ja sydämistämme ajatuksen, että tekisimme muka jotain tärkeää ja välttämätöntä. Ei, hoiva on kuluerä, laiskottelua, säälittäävä lorvailua! Naiset töihin! Kaikki töihin! Pikkulasten äidit töihin! Töihin töihin! Hoiva ei ole oikeaa työtä!

Vähemmästäkin olo on kuin lypsylehmällä. Vanhemmuus tuo riiston iholle. Vaikka ruumiisi on jo luovutettu toisen käyttöön, sinun täytyy silti puristaa siitä vielä lisää jollekin, jonnekin muualle. Mikään ei riitä. Yhteiskunnalliset raiskarit ilakoivat ruumiillasi. Se on yhtäkkiä kaikkien. He kuitenkin räjähtävät raivosta kappaleiksi, jos et suostukaan olemaan typerä heikko paskaruumis, vaan entistä vahvempi ja kauniimpi: entistä enemmän sinä ja keskempänä elämääsi.

Ja vaikka teemme aina väärin, niin silti yhteiskunta painostaa priorisoimaan aina kaiken muun lapsen edelle. Se painostaa rahalla ja kunnialla, se on sen kieltä. Suurimmalle osalle on taloudellisesti mahdotonta tai vähintäänkin katastrofaalista hoitaa lapsiaan kotona vuotta pidempään (jostain syystä se on myös kunniatonta). Vitut minä siitä, mitä muualla Euroopassa. Muualla Euroopassa asiat ovat sitten vielä huonommin.

Ristiriita on sovittamaton, kuten Nylén kirjoittaa. Tässä maailmassa se kaatuu sellaisen vanhemman sydämelle, joka haluaa jakaa aikansa lapsensa kanssa. Kukapa tietää sanoa lapsista ja heidän sydämistään. Lapsen tehtävähän on kasvaa veronmaksukykyiseksi kansalaiseksi ja se kasvaa sellaiseksi aivan hyvin myös kuvainnollinen reikä sydämessään.

Minä olen tympääntynyt sellaiseen feminismiin, joka sanoo, ettei kotityö ole oikeaa työtä. Sellaiseen feminismiin, joka haluaa vain yhtä paljon palkkatyötä ja pörssiyhtiöiden hallituspaikkoja kaikille. Sellaiseen feminismiin, joka vahingossa lisää taakkoja sen sijaan, että purkaisi niitä. Sellaiseen feminismiin, joka pakottaa toimimaan biologista imperatiiviaan (”hoivaa lastasi”) vastaan tasa-arvon nimissä. Tasa-arvo ei saa olla vain osallisuutta kapitalismista. Sen on väistämättä oltava ensin sitäkin, mutta olisi kurotettava kauemmas.

Jos jokin voi murtaa järjestelmää, niin hoivaajien kapina.

En halua lisätä kaksinaismoralismia ja tuomitsevuutta naisia kohtaan: ei, tässä on kysymys kaikkien oikeudesta toisiinsa ja hyvään elämään. Tässä ei ole kysymys siitä, että haluaisin akat takaisin hellan ääreen (en luojaparatkoon!). Tässä ei ole kysymys siitä, ettei naisella pitäisi olla intohimoja työssä ja kodin ulkopuolella, ei helvetti soikoon ole. Tässä on kysymys hoivaajien kapinasta ja hoivattavien myös. Naiset on vapautettava paitsi hoivasta, myös hoivaan. (Miehetkin on vapautettava hoivaan, mutta se on miesten itsensä tehtävä.)

Tarvitsemme aivan välttämättä hoivaajien kapinan.

Lapsuuden on oltava päämäärä, tavoite ja itse tarkoitus, niin kuin se on. Ei esivaihe ennen aikuisuutta. Lapsuus on otettava vakavasti. Paljon vakavammin kuin se tällä hetkellä yhteiskunnassamme otetaan. Lapset tarvitsevat enemmän tilaa, eivät omaa lokeroaan. Yhteiskunta, joka koostuu atomisoituneista yksilöistä, jotka elävät atomisoituneissa ydinperheyksiköissä, joista lähdetään päiväsäilytykseen iänmukaisiin yksiköihin, on mielestäni kaikkiaan aika surullinen yhteiskunta.

Nylén tuskin allekirjoittaisi läheskään kaikkea tästä lapsuutta koskevasta purkauksestani, mutta siihen kuitenkin innoitti hänen auki kirjoittamansa normi, jonka mukaan Suomessa ”vain pahat, tyhmät ja alaluokkaiset ihmiset eivät vie lapsiaan päiväkotiin”. Riemukkaan pisteliäästi hän kirjoittaa:

Hyvät, älykkäät, keskiluokkaiset ihmiset kutsuvatkin nykyään lasten päivähoitoa »varhaiskasvatukseksi», koska se sopivasti ylevöittää heidän halunsa hankkiutua rasittavista lapsistaan eroon siksi aikaa, kun he hankkivat rahaa ja edistävät uraansa. Tuon sanan suosiminen myös tekee selväksi että heillä on huoli alemmista yhteiskuntaluokista, jotka todella – toisin kuin he itse – tarvitsevat päiväkoteja lasten itsensä, näiden kasvatuksen takia.”

Hiljaisuus

Minusta on virkistävää, että Nylén puhuu avoimesti kristinuskosta. (Virkistävää on myös, että hän herjaa isänmaan käsitettä, mutta siitä enemmän toiste.) Se on likimain sosiaalinen itsemurha niin sanotusti tiedostavissa piireissä, joissa lähetellään polvilumpioreaktiona “ateisti on älykkäämpi” -käännöslinkkejä toisilleen kuvitellen tämän käyvän todisteena omasta älykkyydestä. Joissa höhötellään uskovaisille, mutta ollaan ylpeitä Myers-Briggs-tuloksista ja jaetaan kuvia tähtisumusta, koska siis tähdet, woah, kai nyt avaruus jos joku on tieteellistä niinku.

Usein niin sanottu uskontokritiikki on myös vain huonosti verhottua rasismia tai sovinismia. Ateistien ylivertaiseen älykkyyteen on vaikea uskoa silloinkaan, kun katsoo vaikkapa kaikkia NSBM-sankareita. Siis ihan ketä tahansa niistä pingviineistä, jotka sisustavat kotinsa Halloween-krääsällä, elävät jääkäri- ja SS-harhoissaan, ottavat aivan siis todella saatanallisia kuvia hyvinkääläisillä talopakettipelloilla ja kuvittelevat olevansa paitsi sotureita niin suuria saalistajia ahtaessaan suolistoonsa sianpersläskiä.

Minäkin olen saalistaja. Minä osaan ampua, nylkeä, laskea veret, kyniä, suolistaa, perata, fileroida ja sen sellaista. Sitä oppii kaikenlaista kun susirajoilla kasvaa. Mutta tiedättekö mitä?

Ei huvita. Minulla on valta valita oikeasta ja väärästä, eikä jumittaa anaalisen pakkomielteisesti väärässä kuvitellen sen herättävän jotain muuta kuin huvitusta ympäröivässä yhteiskunnassa. Inhoakin ehkä, samalla tavalla kuin voi kokea halua litistää häiritsevän syöpäläisen peukalon alle.

Miksi sitten ammun sanoilla?

Nylénin tavoin ajattelen, että kieli on monin tavoin väkivaltainen väline. Ilahduin suuresti huomatessani jonkun jakavan tämän havainnon. Kieli kantaa aina ideologiaa ja sillä on aina agenda. Samoin luulen, että hyvän tekeminen kielen kautta on jokseenkin tuhoontuomittu yritys. Siksi kaikki hienotkin ideologiat vesittyvät aina, kun ne viedään julkisuuteen. Niistä tulee politiikkaa ja niiden kannattajista poliitikkoja. Se on kaamea kohtalo.

Hyvän tekemisessä tarvitaan enemmän käsiä kuin suuta.”

Hyvyys ei puhu, hyvyys tekee. Hyvyys ei varsinkaan puhu hyvistä teoistaan.

”Evankeliumien Jeesus on vaahtosuinen, häpeämättömän raivohullu yllyttäjä, mutta Pyhän sydämen Kristus ja ikonien rakastava ja armahtava Jeesus ovat vaiti. Kaikki minun lempikirjoittajani ovat vihamielisiä. Heillä on välineen taju.”

Kristus oli hiljaa ristillä.

Paitsi ettei kyllä ollut, vaan valitteli janoa ja hylätyksi tulemista. Sitten oli hiljaa kyllä.

Mutta tärkeintä on tämä: ensin hävisi, tuli hylätyksi, menetti toivonsa. Se oli välttämätöntä. Jopa Jumalan Poika joutui häpeään ja menetti toivonsa. Häpeä, häviö, nöyryytys. Ne eivät ole instahetkiä eikä niillä rakenneta ansioluetteloita eikä haeta apurahoja. Tai voihan niilläkin kerskailla, pitää aiheesta vaikka radiomonologeja, mutta mitä sillä sitten voittaa. Vain totaalista häviötä ja luopumista seuraa täydellinen täyttymys.

Kristus oli enimmäkseen hiljaa ristillä.

Muistan lukeneeni hiljattain bloggauksen aiheesta, kuinka vaatimaton ihminen bloggaaja on.

Se ei ollut ironisesti kirjoitettu.

Tämän kaiken taustalla on tietysti naurettava egoistinen ajatus, miten vaatimaton itse olen, kun en ole kirjoittanut tällaista tekstiä, ja sitten saan itseni kiinni ajattelemasta, miten en ole vaatimaton ensinkään, kun näin ajattelen, ja minua vituttaa. Olen toisen puolen juuriltani vuosisataisen körttiläisen kulttuurihistorian kyllästämä ja minusta se on pelkästään enimmäkseen hyvä. En todellakaan ole vaatimaton, mutta todellakin vittu yritän olla. Uskon itsepintaisesti, kaikin voimini koko vuotta 2018 vastaan, sen olevan ihmiselle hyvästä.

Ja uskonnoista minä en suostu riitelemään kenenkään kanssa.

Uskosta muulla tasolla kuin kriittisesti puhuminen on melkein yhtä noloa kuin on kritisoida somekulttuuria, koska some on kaikkialla ja tuottaa kaikille niin paljon kaikkea hyvää, sillä tokihan se tuottaa, emmehän muuten käyttäisi siihen niin valtavasti aikaa ja resursseja, right? Silti rakastan sitä, että Nylén – enimmäkseen hienovaraisesti ja rivien välissä tosin – kritisoi ajattelun sirpaloivaa, impulssiohjautuvaa, julkisuuden tavoittelulle ja sillä mässäilylle perustuvaa somekulttuuria.

Onnellisuutta ja julkisuutta yhdistää minulle yksi asia: en ole koskaan tavoitellut kumpaakaan.

Onnellisuuden sijaan olen aina tavoitellut merkityksellisyyttä. Olenko sitten onnellinen, olen kai. Olen täysi, ylitsevuotavainen. Ehkä ymmärrän koko sanan aivan väärin. Olen onnellinen myös, kun olen surullinen, koska suru alleviivaa merkityksiä. Olen onnellinen, kun koen nautintoa ja kauneutta. Olen onnellinen lipuessani tuntemattomista paikoista toisiin.

Kuten Tero Liukkonen kirjoittaa blogissaan:

”Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.”

Hiljaisuus, kuten rehellisyyskään, ei ole kovin suuressa huudossa nykyisin. Mistä ollaan hiljaa, sitä ei ole. Olemassa on vain se, mikä kailotetaan kaikille ja mikä on kaikkien huulilla. Mistä ei ole huhupuheita ja kuvia, sitä ei ole tapahtunut. Kaikki huutavat kuorossa ja tykittävät julkikuvaansa bittiavaruuteen aivan kuin pelkäisivät lakkaavansa olemasta sillä hetkellä, kun lakkaavat tekemästä niin. Voiko edes olla olemassa, jos ei näy eikä kuulu? Olen varma, että moni miettii tätä nykyisin aivan tosissaan. Ei, puu ei kaadu, jos kukaan ei ole näkemässä – ja vaikka kaatuisikin, sillä ei ole mitään merkitystä. Menköön vaikka koko metsä.

Kirjoitin, etten ole koskaan tavoitellut julkisuuta, enkä valehtele. Silloin, kun se tuli jonkin onnettoman sattuman kautta osakseni, olin enimmäkseen kauhuissani, parhaimmillaankin siitä rasittunut. En halunnut esittää, että olen muka osa sitä koneistoa ja tunnen kaikki ne tyypit (en ollut, en tuntenut!). En osannut enkä edes halunnut käyttää sitä hyväkseni, vaan tunsin itseäni käytettävän hyväksi.  Siksi minua lohduttaa, kun Nylén kirjoittaa julkisuudessa esiintymisestä vähemmän ruusuisesti. Kirjoittaa julkisuuden yksiulotteisuudesta, sen paperinukkemaisuudesta (hän ei tosin käytä tätä sanaa), siitä, miten survotaan muottiin, viipaloidaan lokeroon ja nostetaan esille kuin sirkuseläin, täysin mielivaltaiseen rooliin. Nuorilla naisilla nämä roolit eivät ole kovin mieltäylentäviä.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten kukaan nauttii siitä. Nykyisin ymmärrän, miten sen kanssa voi tulla toimeen. Ymmärrän, miten sitä olisi pitänyt ymmärtää hyödyntää. Mutta nauttia?

Sellaisesta falskiudesta ja mölystä?

Osallisuus

Nylénin tarkkanäköisyys ja lahjomattomuus ovat sitä, mitä minä tekstissä rakastan. Paatoksellisuutta lievittää oivaltava itseironia. Kirjailijoita tarvitaan siihen, että kun ihmiset huijaavat toisiaan eivätkä jaksa olla ilonpilaajia, joku kuitenkin jaksaa.

Hyvät ihmiset huijaavat toisiaan esimerkiksi esittämällä vuolaasti kiitollisuutta. Se ällöttää vähän samalla tapaa kuin se bloggari, joka kirjoitti olevansa tavattoman vaatimaton. Nylénin mukaan kiitollisuus on viattomaksi tekeytymistä eriarvoistuvassa ja jakautuvassa maailmassa. Sen sijaan, että sanottaisiin – oho, hups, sainpas paljon hyvää joka ei minulle kuulu, siispä annan sen pois – sanotaan, että – oho, hups, sainpas paljon hyvää joka ei minulle kuulu, KIITOS!

Näin ollen kiitollisuus on silkkaa omantunnon puhtaaksi pesemistä. Tosin toisin kuin Nylén luulen, että kiitollisuuspuheen ”joka ei minulle kuulu” sijaan suurin osa lisäsi perään hiljaa mielessään ”jonka todellakin olen ansainnut”. Siis harrastaessamme harrasta kiitospuhetta kiittelemme oikeastaan vain itseämme ja sitten vielä esitämme tämän moraalisena hyveenä.

Hyväosaisten hempeä kiitollisuuspuhe on karkeaa menestysteologiaa siirrettynä maalliseen yhteyteen, iloitsemista siitä että Suomessa muka on kaikki niin hyvin ja kaikilla samat mahdollisuudet. Se on voittajien hyminää, eräänlaista sauliniinistöhumanismia –”

Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitollinen. Kiitollinen. Kiitollinen. Oksennus.

Vaikka Nylénin teksti paikoin räpistelee irti yhteiskunnallisuudesta ja yrittää raivata taiteelleen tilaa erillään moraalista, se onnistuu olemaan tuhat kertaa moraalisempi ja poliittisempi kuin lukuisat ”moraaliset” ja ”poliittiset” toimijat. Sikäli kun nyt teksti voi olla.

Kiitollisuus toimii vain hiljaisuudessa. Hyvillä töillä ei ole todistajia.

Ja tästä tullaan siihen, miksi pidän Nyléniä moraalisempana ja poliittisempana toimijana kuin monia ideologisesti ”puhtaampia” (ja mitä sekään sitten tarkoittaa). Rakastan sitä, miten hän näyttää ideologioihin samaistumisen ja leimojen liimaamisen onttouden. Miten hienoinkaan ja eettisin ideologia on yhtä tyhjän kanssa, jopa vahingollinen, jos se ei näy mitenkään käytännössä. Tämä on oikeastaan perinteista nojatuolifilosofien ja -vallankumouksellisten kritiikkiä. (Ehkä vähän yllättävältä suunnalta, ha?) Miten hienoinkin viimeiseen asti viritetty ja hiottu ajatusrakennelma on mitätön, jos se ei koskaan näy maailmassa mitenkään.

Julkinen puhekin on teko, mutta kuvitelmamme sen vaikutuksesta todellisuuteen hipovat joskus maagisen rajoja. Ajatukset ovat sittenkin vain ajatuksia ja sanat vain sanoja. Hyvin ja oikein oleminen on merkittävämpää kuin hyvin ja oikein sanominen. Silti keskitymme lähestulkoon pelkästään jälkimmäiseen. Mutta julkisuudessa ei voi ”olla”, se on pelkkää viestiä, merkitystä merkityksen perään ja tietysti myös arvioitava sillä perusteella. Kaikki ei kuitenkaan ole viestiä ja sitä kantavia merkkejä.

Punkkarit ovat aina tienneet, että henkilökohtainen jos joku on poliittista. Heitä on siitä paljon moitittu, yksityinenkö nyt yhteiskunnallista, mutta mielestäni tämä on vain tosiasioiden tunnustamista. Ihminen voi todella vaikuttaa vain elämällä todeksi sitä, mihin uskoo, ei puhumalla eikä edes kirjoittamalla siitä. Kaikki puhe ja kirjoitus on propagandaa, vaikutusyrityksiä muihin. Helpompi on aloittaa itsestään, ja vähemmän suuruudenhullua.

Mutta mitä hyvää punkkarit ovat tehneet, kysytte ehkä.

Sanoinko kenties hetki sitten, ettei hyvillä töillä ole todistajia?

Ajatus on ihan naurettavan yksinkertainen, mutta riemastuttava. Toisille ehkä kauhistuttava.

“We cannot change around
Until we change within
To scream and yell and sloganize
Only shields us from our own lies”

Pani Verbal Assault syntymäni vuonna.

Talk minus action equals zero. Tämä naurattaa niin, että sattuu. Miten kukaan kuvittelee olevansa hyvä vain ajattelemalla hyviä ajatuksia? Hienot ajatuksemme eivät meitä pelasta.

Ymmärrän Nylénin poliittisuuden pelon enemmän puoluepoliittisuuden peloksi. Sellaisia puolia en ainakaan itse halua enää koskaan joutua valitsemaan – ei siksi, että minulla olisi hienompia ajatuksia enkä halua tahrata itseäni huonommilla, vaan siksi, että tiedän nykyisen systeemin olevan suoraan, syvästi vahingollinen sen vaikutuspiirissä eläville ihmisille eli kaikille. Siksi turhaannun hieman aina, kun politiikka samaistetaan puoluepolitiikkaan, eli Suomessa jotakuinkin aina. Täällä on niin ohut antiautoritäärinen perinne ja sekin pitkälti wannabe-poliitikkojen turmelema.

Viimeksi mainitusta syystä minun on myös vaikea tunnustautua vasemmistolaiseksi. Se tuntuu usein tarkoittavan jotain tunkkaista osallisuutta kummallisesta reippaasta hyviskansalaisuudesta. Minun otsalleni ei sovi sana vasemmistolainen. Voin vaatia ja kannattaa kivoja ja hyviä asioita, mutta en osaa tehdä siitä identiteettiä, enkä kuulu niiden kunnollisten ihmisten kuoroon, jotka vaativat mielikuvituksettomia asioita: tunnustusta ja paikkaa systeemissä. Jotka toivovat, että kunhan vain kaikki muut ymmärtäisivät (äänestää oikein).

Nylén kirjoittaa, ettei systeemillä ole koskaan ollut niin paljon puolustajia kuin nyt. Se on totta ja se on kamalaa. Se on aivan helvetin kamalaa. Minä vihaan parlamentarismia. Minä vihaan koko perkeleen hienoa systeemiä ja minua vihataan siksi. Ja olen sitä mieltä, että se, että sulautuu establishmentiin ja rakastuu systeemin, ei ole kasvamista, vaan hengen laiskuutta. Ennen muuta se on pelkuruutta. Nylénin suuntaisesti ajattelen, että systeemin toimimattomuutta isompi ongelma on vain se, että se toimii.

Olenkin kutsunut itseäni anarkistiksi erotukseksi autoritäärisestä vasemmistosta ja koska se kuvaa paremmin tapoja, joilla olen toiminut ja järjestäytynyt. Koen silti vähän kiusalliseksi kutsua itseäni anarkistiksi – yhtä lailla kuin punkkariksi, vaikka olen objektiivisesti ottaen sitäkin – koska ne tuntuvat muiden identiteettien tavoin mielikuvituksettomilta haaleankeltaisilta post it -lapuilta, joissa on puistattava vahamainen liima, joka ei pidä kovin hyvin ja jonka ajattelukin koskee kynsiin ja hampaisiin. Post it -laputettuna on myös vaarana tulla imaistuksi osaksi systeemiä, luki niissä mitä hyvänsä.

Köyhyys

Kirjallisuus voisi olla tapa elää toisin ja löytää jotain muuta. Tässä kohtaa kuuluu naurahtaa kuivasti. Siis voisi olla, jos voisi olla.

”Luovan työn kääntöpuoli on tuhoava. Sitä puolta ei Taiteen edistämiskeskuksen nettisivujen grafiikoissa juurikaan esitellä. Ainoastaan luovuus saa näkyä: upeat, syvälliset ihmiset toteuttamassa upeita, syvällisiä asioita moniarvoisen ja vapaan, nykyaikaisen yhteiskunnan rahoittamina.”

Luova työ on ihmisiä tuhoavaa. Kirjailija on tuomittu köyhyyteen, ellei hän satu valmiiksi olemaan hyvissä asemissa. Tätä kurjuutta Nylén kuvaa murheellisen osuvasti. Siksi on myös päivänselvää, että vain harvalla luokkahierarkian alemmilta portailta on mahdollisuutta nousta kirjailijaksi. Tarvehierarkiassa on paljon olennaisempaa täytettävää ja läpeensä keskiluokkaiset kirjallisuuspiirit sitäpaitsi suosivat tietenkin keskiluokkaista ilmaisun tapaa. (Jos haistatte tässä katkeruutta, haistatte oikein.)

Koin hetken kateutta luettuani, että nykyisin Nylénillä on koti ja vieläpä koti, jonka hän omistaa. Suon sen hänelle mielelläni ja olen sitä mieltä, että se on oikeus ja kohtuus, varsinkin kaiken hänen kokemansa köyhyyden helvetillisyyden jälkeen. Silti. Minulla ei tule koskaan olemaan kotia, jonka omistan, hyvä jos kotia ensinkään. Eikä se johdu siitä, 1. etten olisi tehnyt töitä, 2. että olisin sössinyt raha-asiani, 3. eläisin tuhlailevasti. Raha ei vain löydä luokseni. Se on kaunisteleva ilmaus sille, että luokka-asemani ei ole kaksinen.

Väitän, että asumisestaan huolimatta Nylén on silti huonosti keskiluokkaistunut, koska ei ymmärrä rahaa. Hän kyllä tuntee sen puutteen mutta ei silti suostu tavoittelemaan sitä, ei kunnolla edes ajattelemaan sitä. Hän on nykymittapuulla siis hullu. Minä arvostan häntä juuri siksi. Tunnen yhden ihmisen, joka välittää rahasta yhtä vähän. Hän on minulle hyvin läheinen.

Köyhyydessä ei silti ole mitään jalostavaa. Se on vain kurjistavaa. Luovuus kukkisi komeammin, jos ei tarvitsisi kitua. Köyhyys on brutaalia ja julmaa ja paskaa, jonka olemassaolon voi hienostuneimmallakin tekosyyllä oikeuttaa vain brutaali ja julma ihminen.

Kuten Nylén, minäkin tajusin raha-nimisen vitsin vasta, kun oli jo myöhäistä. Se oli minulle onneksi. Fiksu ihminen nimittäin tekee välttämättömyydestä hyveen. Jos ei ole, mistä kieltäytyä, kannattaa ilman muuta kieltäytyä. Olisin silti saattanut valita toisinkin, koska olen hullu ja uskon vakavissani kieltäytymiseni olevan arvokkaampaa kuin mikään, mitä rahalla saa. Rahan arvon kieltäminen täyttää minut ilolla ja rakkaudella, vaikka niin toisaalta täyttää tilikin, joka ei näytä miinusta. Ihminen on ristiriitainen höperö pikku eläin.

Muistan Nylénin tavoin persaukisimmillani miettineeni, näin kun niukkuutta jaetaan, tismalleen samaa: miten voi olla varaa polttaa katuvaloja. Miten voi olla varaa rakentaa “swecoja”, joihin rituaaliin vihityt astelevat sisään ja taas ulos. Sillä tapaa köyhyys laajentaa ajattelua. Se jumittuu typeryyksiin maailmassa, jossa raha on loputtomiin ja nappia painamalla saadaan lisää. Miten voi olla varaa rakentaa viemäriverkostoja, kaivaa maa auki, tehdä putkia, asentaa putkia, merkata alueita, pitää yllä tietokantoja niistä?

Niin korkealle yltää niukkuudessa rääkätty mieli.

Siksi harmittaa, etteivät syntejä tai muita ei-toivottavuuksia nykyisessä maailmassa ole ylpeys, kateus tai ahneus. Ei se, ettei luo mitään uutta. Ei se, ettei ole ihminen ihmiselle. Ei se, ettei ajattele eikä halua edes opetella. Ei se, että tekee rahaa toisten ahdingolla. Ei se, että naamioi sen hyveeksi. Ei se, ettei ajattele muitakin kuin itseään. Ei se, että vihaa lapsiaan. Ei se, ettei koskaan käy katsomassa vanhaa mummoaan. Ei se, ettei ole vierellä, kun pitäisi olla. Ei se, ettei tee mitään maailman kurjuuden poistamiseksi. Ei se, että myy aseita sotaa käyviin maihin. Ei se, että raiskaa. Ei se, että pitää ystäviään välineinä. Ei se, että tuhlaa ja tuhoaa elollista ja elotonta maailmaa. Ei se, että on mulkku. Ei se, että on typerys. Ei se, että on sekä mulkku että typerys.

Eivät pukumiehet (kuulen jo, miten kaikki omaa erityisyyttään vartioivat pukumiehet parahtavat dramaattisesti kuorossa!) etsi yhteistä hyvää ja kaikkien parasta. He pyrkivät maksimoimaan oman hyvänsä muiden kustannuksella, mutta naamioivat sen kaikkien hyväksi tai välttämättömyydeksi. He ovat pahoja, mutta eivät tämän maailman mittareilla. Tämän maailman järjestys nyt vain on sellainen, että rehellinen ja hyvä ihminen keskimäärin häviää, ensin rahassa, sen myötä paljossa muussakin. Ehkä on jotain, missä rehellinen ja hyvä ihminen ei häviä. Toivon, että on, koska hänellä ei ole vaihtoehtoja.

Tässä maailmassa ainoa todellinen synti on se, ettei ymmärrä, mitä raha on eikä ole siitä kovin kiinnostunut.

Puolisoni esimerkiksi ei ymmärrä. Hän on ollut kiinnostunut vain soittamisesta. Se on vienyt hänet maailman ympäri, mutta siitä ei ole jäänyt hänelle käteen “mitään” (rahaa siis). Minä arvostan sellaista intohimon seuraamista, koska minä puhun samaa kieltä. Monelle sellainen on silti yhtä tuhoisaa kuin kirjailijuus.

Professori Pertti Koistinen sanoi minulle Tampereen yliopistolla noin kymmenen vuotta sitten, että taiteilijoiden ja muiden sen sortin sekatyöläisten toimeentulo on Emilia tärkeä kysymys. En uskonut, koska en ajatellut, että minua koskevat kysymykset voisivat olla tärkeitä. En luultavasti osannut ajatella, että se koski häntäkin tutkijana. Varsinkaan en osannut ajatella, miten mieletön yhteiskunnallinen merkitys kysymyksellä oli.

Pidin tärkeinä esimerkiksi putkimiehiä koskevia kysymyksiä. Pidän edelleenkin, mutta en sen tärkeämpiä kuin itseäni koskevia. En aikoinaan pitänyt myöskään opiskelijoita koskevia kysymyksiä tärkeinä, koska ne koskivat minua, enkä samasta syystä myöskään feministisiä kysymyksiä. Jaksoin vielä näytellä äijää ja ettei sukupuolella ole mitään väliä, koska sillä oli kaikki väli ja tämä oli ainoa tapa säilyttää itsekunnioitukseni. Luultavasti siksi kartoin myös kysymystä taiteilijoiden toimeentulosta kuin ruttoa. Se oli häpeällinen.

Nylén intoutuu lopulta vaatimaan kirjailijoille sen, mikä kirjailijoille kuuluu, eli palkkaa työstään. Hän esittää täysin perustellun laskun Suomen valtiolle kirjallisesta työstään. Kysynkin siis Suomen valtiolta: milloin aiot maksaa? Kysymykseen, mistä kirjailijoiden palkat maksetaan, hänellä on vastaus valmiina: sieltä samasta laarista kuin poliisien palkat.

Olen riemuissani, että samassa yhteydessä kuin esittää taiteilijan oikeana ammattina, Nylén kuin varmuuden vuoksi potkii uuden reippaan taiteilijan myytin palasiksi.

Koen pakokauhua aina, kun sanotaan, miten kirjoittamisessa ei ole mitään mystistä, miten se on silkkaa raakaa työtä ja puurtamista, miten inspiraatiota on turha odottaa, miten kirjoittaminen vaatii pelkkiä perslihaksia, työtä työtä sekin vain. Koen samaa pakokauhua myös, kun ihmissuhteista tai seksistä puhutaan samalla tavalla. Ihmisillä, jotka elävät banaaliuden sietämisestään, on jokin omituinen tarve runnoa tämä näkemyksensä ja kokemuksensa maailmasta kaikkialla ja kaikille läpi. Tekee mieli juosta karkuun.

Oikeastaan tulen tosi vihaiseksi, kun ihan mistä tahansa puhutaan arkisena puurtamisena. En siksi, että en osaisi puurtaa tai pelkäisin arkea, vaan koska useimmiten sillä tarkoitetaan typeryksen silmälappuista sinnikkyyttä. Sellaista, että koskaan ei pysähdytä eikä kysytä onko tämä oikein, onko tämä hyvää, onko tämä kaunista, onko tämä minun elämääni, onko tämä elämää ensinkään. Sanotaan vain, että ”tällaista tämä elämä nyt on”. Vitut ole.

Onko pakko. Eikä ole.

Jos siis on vähänkään etuoikeuksia, kuten jokaisella tämän tekstin lukijalla on. Elämä on niin lyhyt, ettei sen aikana ehdi kyllästyä, ellei ihan välttämättä halua. Viimeistään tämä elämänasenne tuomitsee tietenkin köyhyyteen, ellei sitä ole tehnyt jo luokka-asema. Se ei kuitenkaan ole oma syymme, vaan jonkinlainen “kohtalo”, jos niin haluatte.

Siinä ei voi voittaa. Siksi kai tämäkin kirja on Häviö.

***

Kirjoitin alussa, että olen alkanut kirjoittaa varovaisemmin ja tunnistanut itsessäni jopa halua esiintyä hillittynä. Olen salaa ajatellut, että ehkä kaikki toneargumentoijatkin sitten ymmärtävät minun olevan älykäs. Mutta eivät he ymmärrä, koska he ovat typeriä, ja vaikka ymmärtäisivät, he eivät koskaan myöntäisi. Tässä skabassa ei voi voittaa. Pitää esittää vähän tyhmempää kuin on tai kompata kuuluisia miehiä (kuten tässä nyt teen) tai molempia.

Tämä monologini on oikeastaan kauttaaltaan typerää hehkutusta siitä, miten hienoja ja erinomaisia ihmisiä olemme kaikki me, joilla on jokin typerä, perheen tuhoon syöksevä pakkomielle. Vihaan selkään taputtelua ja oikeastaan tekisi siksi mieleni nyt vähän haukkua Nylénin kirjaa, mutta vituttaa kun se on liian hyvä haukuttavaksi.

Minä haluan hakata sanoja.

Se voisi muuttaa maailman

Jenkkianarkisti Cindy Milstein luennoi hiljattain Tampereella kapinallisesta surusta. Ikävä kyllä en päässyt paikalle, mutta olen lueskellut Milsteinin blogia jonkin verran. Hänellä on kiinnostavia pointteja suremisen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Luento kuulemma käsitteli esimerkiksi surua paikkojen ja ihmisten menetyksistä kapitalismille, poliisivoimille, vankiloihin, gentrifikaatiolle, maahanmuuttovirastolle… En tiedä, miten Milstein yhteiskunnallisen surun määritteli, mutta itse haluaisin hälventää rajaa yhteiskunnallisen ja yksityisen surun välillä.

Tänä keväänä olen kokenut suurta surua omassa elämässäni. En todella ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta ehkä ensimmäistä kertaa se sai minut pohtimaan myös surun yhteiskunnallista merkitystä. Miten siihen suhtaudutaan ja missä on sen paikka tässä maailmassa, jossa tärkeintä itse asiassa on, että ei ole suuria suruja eikä iloja, vaan että arki jatkuu ja talouden pyörät pyörivät, että sitä häiritsevät asiat hoidetaan niin sanotusti pois päiväjärjestyksestä. Että mikään ei järkytä, eikä varsinkaan pysäytä.

Oma tuorein suruni on ollut seurausta yhteiskunnallisesti hyväksytystä ja tavanomisesta surun aiheesta, läheisen ja iäkkään ihmisen poismenosta. Se on ollut viiltävää, täysin valotonta ja totaalista, mutta samaan aikaan myös hyvin lohdullista ja rakkaudentäyteistä surua, johon on sekoittunut mieletön määrä kiitollisuutta. Sellaista surua, jonka on mahdollista lopulta muuttua voimavaraksi kaikennielevän mustan aukon sijaan (epäilen suuresti, onko kaikessa surussa tätä mahdollisuutta). Olen ollut järjettömän surullinen, mutta paljon vaikeampaa minulla on ollut silloin, kun suru on koskenut jotain vaikeammin rajattavaa ja yhteiskunnallisesti latautuneempaa asiaa.

Kääntöpuolena tällainen ”perus suru” oletetaan myös surtavaksi ikään kuin ohi mahdollisimman pian ja siististi, vähän kuin siinä sivussa. En tosin vieläkään – sanoisin tähän ikään poikkeuksellisen monenlaisia menetyksiä kokeneena – ymmärrä, miten surusta voi tai miksi edes pitäisi päästä ”ohi” tai ”yli”. Niin kuin, että kerrankos näitä tapahtuu! Sehän oli jo aamulla. Siitähän on jo kaksi päivää. Johan siitä on kaksi viikkoa. Eikös siitä ole jo pari kuukautta. Vuosia. Onhan tässä muutakin?

Suru on sitäpaitsi tosi epämediaseksikästä. Tähän aikaan ei menetysten ääneen huutelu kuulu, menestysten – todellisten, tavoiteltujen tai kuviteltujen – sitten senkin edestä. Kuka nyt haluaisi liittää surun brändiinsä? Aika irvokas ajatuskin toisaalta.

Elävä ihminen ei aina tahdo ymmärtää kuoleman lopullisuutta (kuollut tietysti vielä vähemmän). Se tosiaan tapahtuu vain kerran jokaisen kohdalla. On niin helppoa sanoa, että ”kaikki me kuolemme”, paljon hankalampi sisäistää se. ”Kuolema kuuluu elämään”, sanotaan, mutta unohdetaan samalla, että kuolema on ihan yhtä ainutkertainen ja poikkeuksellinen kuin elämä. ”Kuolema tulee kaikille” on tietysti aivan totta, mutta harva vain ottaa sen vakavasti omalla kohdallaan. Kieltäessään kuoleman ainutkertaisuuden kieltää kuitenkin samalla elämän ihmeellisyyden.

Elämä jatkuu – niillä, keillä jatkuu, minkä jatkuu – mutta menetys on ikuinen. Suremisen tapoja ja prosesseja on monenlaisia, mutta olen melko varma, että paras tapa käsitellä menetystä ei ole ainakaan sen arvon mitätöinti tai lopullisuuden kieltäminen. Päinvastoin.

Jos suru ja kuolema otettaisiin tosissaan, eikä niitä lakaistaisi päivien–viikkojen hygienia-ajalla pois mielistä ja allakoista, näyttäisivät elämätkin toisille. Uskon, että kuoleman ja nimenomaan oman kuolevaisuuden ottaminen tosissaan olisi paras ponnekaasu myös vallankumouksille. ”Kerran täällä vain eletään”, sanotaan, mutta silti uskotaan elävämme loputtomiin. ”Onhan meillä aikaa” rehvastellaan, kun siirretään jokin asia tulevaan – vitut ole, tekisi mieli usein sanoa.

Surun ja kuoleman vakavasti ottaminen näyttäisi vastaansanomattomasti myös elämän arvon, hetken ohikiitävyyden ja sen, mikä elämästä tekee arvokkaan. Siksi suru on potentiaalisesti vaarallista yhteiskuntajärjestykselle ja valtaapitäville, koska se voi saada kysymään mitä perustavimmanlaatuisia kysymyksiä ja pohtimaan kuolemantosissaan sitä, mikä on viime kädessä arvokasta.

Surun vakavasti ottaminen olisi myös tunteiden ottamista vakavasti. Sen, että ne ottavat aikansa ja että niille pitäisi se aika antaa. Ihmisen moottori toimii paremmin vapaasti hengittävänä kuin turboahdettuna.

Niin pitkään on ”järkeä” ylistetty ohi tunteen, vaikka suurin osa niin sanotusta järkeilystämme – miksi sitä luulemme – perustuu tunteelle. Ensin ”koetaan vahvasti”, sitten keksitään perusteet. Todellisuudessa ihminen useammin keksii perusteita tunteilleen kuin muka luo tunteensa loistavan järkeilynsä tuloksena. Tämä on tavallaan aika kiusallista ihmiselle, joka kuvittelee häikäisevällä järjellään ratkovansa maailman ongelmat, vaikkei ymmärrä edes itseään.

Järkiparka, johon niin usein vedotaan, on pahasti aliedustettuna tässä maailmassa. Järkeä raatelevat ja torsoavat eniten juuri ne, jotka usein liikuttavan tosissaan kuvittelevat järkensä ja sitä myötä itsensä olevan muihin nähden ylivertainen ja erehtymätön, koneen kaltainen, jumalan kaltainen. (Kyllä te tiedätte, ketkä.)

Tämä on järjen puolustuspuhe – järjen, joka myöntää ja ottaa huomioon sekä vajavaisuutemme että moniulotteisuutemme ihmisinä.

Nykyinen tapamme hahmottaa asioita viittaa kintaalla tunteille ja sen kyllä huomaa. Tunteista kyllä puhutaan ja siihen vieläpä kehotetaan (en osaa vielä eritellä mikä, mutta joku näissä kehotuksissa miltei järkiään tökkii), mutta hyvin pinnallisella tasolla ja säilyttäen kuvan ihmisestä, jonka pitäisi kyetä toimimaan myös tunteista erillään – aikamoista sielun tappamista, eikä ainakaan millään tapaa radikaalia tässä ajassa ja maailmassa.

Ihminen on suorastaan säälittävässä määrin järkeä vailla. Siksi ihmisen ei kannattaisi kuvitella järjestään liikoja, vaikka sitä tietenkin tulisi käyttää parhaansa mukaan. Viisaus viihtyy tosi huonosti itseriittoisuuden ilmapiirissä. Se viihtyy aika huonosti myös itsensä kieltävässä, itselleen sokeassa ilmapiirissä.

Suru voisi muuttaa maailman, jos sen vain annettaisiin. Surusta kumpuavat niin viha kuin rakkauskin, molemmat yhtä suurella oikeudella. Tunteita ei pitäisi nähdä pelkästään yksityisasiana eikä varsinkaan ongelmana. Tällaisen tukahduttavan häveliäisyyden sijaan niitä pitäisi juhlia ja arvostaa. Parhaimmillaan suru ohjaa säilyttämään, jakamaan ja jatkamaan jotain siitä, mitä menetimme.

Lainaan vielä Milsteinin luentokutsua:

[Suru] on tunne, jolla on voimaa lyödä säröjä yhteiskunnan rakenteeseen. Etenkin aikana, jolloin suuria joukkoja ihmishenkiä on on jätetetty suremisen ulkopuolelle, herkkyys ja lempeys toisiamme kohtaan, sekä julkinen suru menetetyistä elämistä on yksi perusteellisimmista yhteisen vastarinnan muodoista.”

Minä olen ihan helvetin surullinen, mutta juuri se saa minut jatkamaan. Se, että minua on rakastettu, saa minut rakastamaan.

Np. Rudimentary Peni – ¼ Dead

”Three quarters of the world are starving
Three quarters of the world are starving
The rest are dead
The rest are dead”

Suomalainen yhteiskunta tapattaa diktatuurien vastustajia

Behdad on tamperelainen kurdi, joka pakeni vuonna 2009 Suomeen Iranista, koska Iranin hallituksen vastustajana hänen henkensä on lähtömaassaan vakavasti vaarassa. Nyt hänet ovat lähettämässä takaisin Iraniin samat tahot, jotka väittävät vastustavansa diktatuureja.

Behdad on oppinut sujuvan suomen kielen, ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, ystävystynyt liudan ihmisiä kanssa, työskennellyt uuraasti ja kantanut veroja Tampereelle ja Suomeen kymmenen vuoden ajan. Behdadia kuvaillaan ystävälliseksi ja avuliaaksi, palautusta vastustavasssa adressissa myös avarakatseiseksi ja ahkeraksi.

Maanantaina 21. toukokuuta Behdad otettiin kiinni ja vietiin turvasäilöön. Nyt häntä uhkaa hirttotuomio Iranissa, sillä suomalaiset viranomaiset haluavat karkottaa hänet takaisin Iraniin, jossa hirttotuomiot ovat arkipäivää. Amnestyn mukaan Iran teloitti toiseksi eniten ihmisiä vuonna 2017 Kiinan johtaessa kyseenalaista skabaa. Jo Suomen perustuslain 9. pykälän mukaan ”ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.” Behdadia ei ainoastaan uhkaa, se on päivänselvää.

Iranissa ei tokikaan ole juuri nyt käynnissä sotaa, mutta siellä on tukevasti vallassa äärikonservatiivinen hallinto, joka kohtelee arvostelijoitaan kuin pahinta saastaa. Tänä keväänäkin on Iranin hallinto murhannut kurdiaktiiveja. Eikä ole pitkä aika, kun muuan maahan palannut – uhkarohkeasti vanhempiaan auttamaan, mikä voi olla sangen vaikea käsittää monelle nykysuomalaiselle – Iranin kurdi kidutettiin kuoliaaksi. Pakkopalautettavan tie on luultavasti vielä karumpi.

Pohjois-Koreassakaan ei ole sotaa. Mutta kuinka moni suostuisi palauttamaan Pohjois-Koreasta karanneen Pohjois-Korean diktatuurin vastustajan takaisin? Millä tapaa Iran on ”parempi”?

Haistan tekopyhyyttä.

Tekopyhyysväitteet tai mikään inhimilliseen, eettiseen tai rationaaliseen syyhyn vetoaminen tuskin näin julman päätöksen tekijöitä ja toimeenpanijoita saati kannattajiaan liikuttavat, heidän suurin ilonsahan on juuri heidän pohjaton julmuutensa, mutta noudattaisivat edes omia lakejaan. Vaikka mitäpä lainkäyttäjät itse olisivat perustavimmasta laistaan aikoihin välittäneet… Tämä on nähty useaan otteeseen myös muun muassa työttömien kohtelussa. Lakikirjalla kyllä lyödään muita päähän, mutta sen jälkeen sillä pyyhitään oma perse.

Otetaanpa vielä alusta. Behdad, joka vastustaa diktatuuria käytännön ruohonjuuritason toiminnalla eikä suinkaan nettipalstoilla päissään räyhäämällä (kuten monet suomalaiset, jotka samoin väittävät tekevänsä), on hengenvaarassa Iranissa ja toki myös siksi, että hän kuuluu kurdivähemmistöön.

Nyt siis suomalaiset islamin poliittis-konservatiivisen ääritulkinnan vastustajiksi itseään kutsuvat tahot ovat lähettämässä näiden todellista vastustajaa ”vastustamiensa” murhattavaksi Iraniin. Varsinainen logiikan riemuvoitto.

Tämä ei kuitenkaan ole niin paradoksaalista kuin äkkiä näyttäisi, sillä tietenkin konservatiiviset nationalistit ajavat maasta riippumatta prikulleen samoja arvoja ja samankaltaista yhteiskuntaa – konservatiivista nationalismia. Siis ne tahot, jotka väittävät vastustavansa sitä, toimivat käytännössä päinvastoin.

Eikä se ole ihme. Poliittinen ura, mammona ja maine maahanmuuton vastustajana on taattua, helppoa ja houkuttelee. Poliittiseen eliittiin on jo pitkään singahtanut moni penaalin kaikkea muuta kuin terävin kynä, kun vain on osannut toistella (ei ehkä niin väitetyn terävien, mutta häikälemättömien kyllä) johtajiensa rasistisia, epä-älyllisiä ja ihmisvihamielisiä lauseita. Palkinnoksi hän on lisäksi saanut samanmielisten kuoron vakuutuksen siitä, että on syntyperänsä vuoksi jotenkin muita parempi ihminen, ansio kai sekin (not).

Tässä pelissä mikä tahansa aate, ideologia, ihminen tai ihmisryhmä on vain pelinappula. Niin toimii fasismi, jonka ideologian voitokkuus on kapitalismin tavoin sen alituisessa muuntautumiskyvyssä (ja heikkous totaalisessa periaatteettomuudessa, voitaisiin toisaalta todeta).

Moni ”ihan tavallinen ihminen” kysyy, miksi. Miksi viranomaiset toimivat näin? Moni to(d)istelee itselleen enemmän kuin toisille, että ihan varmasti on jokin hyvä syy. Onhan oltava? Moni pakenee oman ajattelun vastuuta ”viraomaiset hoitaa” -jargoniin, osa rauhoittaakseen omaatuntoaan, osa verhotakseen sadistiset mielihalunsa keskiluokalle tyypilliseen kylmän byrokraattisen murhaamisen ihailuun. Motiivit ovat kuitenkin toissijaisia lopputuloksen kannalta ja ihan kaikkien kannalta.

Luotto viranomaisiin on Suomessa aina ollut pelottavan sokeaa. On sekä kylmäävää että typerryttävää, että kaikesta viranomaistoiminnan kritiikistäkin ollaan into pinkeänä luopumassa auktoriteettiuskovaisten kehäpäätelmään ”jos he toimivat näin, sen täytyy olla oikein” nojaten. Se tekee mahdottomaksi edes kysyä, toimiiko viranomaistaho oikein. Pienempi murhe on tällaisen epälogiikan totaalinen typeryys. Suurempi murhe on, että se antaa rajattoman vallan kulloisillekin vallankäyttäjille.

Näyttäkää yksikin asia, mitä hän on tehnyt väärin”, vetosi Behdadin veli viranomaisin mielenosoituksessa.

Ei ole näytetty, koska ei ole mitään näytettävää. Prosessi yritetään vain runnoa läpi pikavauhtia, että sen laillisuutta saati eettisyyttä ei ehtisi kukaan edes tutkia, saati julkisuudessa arvioida. Näin on toimittu ennenkin ja näin tullaan toimimaan jatkossakin, ellei kukaan puutu asiaan.

Ottamatta tässä kantaa siihen, pitäisikö kielitaidon tai verojenmaksun olla kriteerejä sille, saako ihminen säilyttää henkensä (ja otettakoon kuitenkin: ei helvetissä pitäisi olla), ei Behdadin elämästä Suomessa ole löydettävissä mitään moitittavaa puhumattakaan siitä, että se ”oikeuttaisi” lähettämisen varmaan kuolemaan.

Maahanmuuttoviraston, maahanmuuttoon entistä kovempia rajoituksia ajavien poliitikkojen, niitä vaativien ihan tavallisten kansalaisten ja palautuksia ihan vaan työn nimissä toteuttavien poliisien kädet ovat yhtä kaikki veressä. Niin ovat myös kaikkien niiden meistä, jotka seuraamme tapahtumia hiljaisina.

Yhtä kaikki tästä kaikesta voidaan tehdä vain yksi johtopäätös sen ilmeisimmän, brutaaleimman ja epäinhimillisimmän lisäksi: suomalaisten ”islamismin vastustajien”, olivat he sitten poliitikkoja, heidän kannattajiaan, viranomaisia tai hullujen määräysten toimeenpanijoita, päämäärä ei ole vastustaa yhtä maailman hirveimmistä diktatuureista ja hallituksista. Toimintansa perusteella he päinvastoin vaikuttavat kannattavan sitä. Eivätkä vain vaikuta, vaan mitä konkreettisimmalla ja hirveimmällä tavalla kannattavat.

Tämä mies on omalla elämällään antanut sellaiset näytöt yhteiskuntakelpoisuudesta ja kyvystä kantaa vastuu toimeentulostaan, toisten huomioimisesta ja auttamisesta puhumattakaan, että jos niillä ei lunasta ihmisoikeuksista primääreintä, eli oikeutta säilyttää henkensä, on pakko kysyä, että miten ihmisen on täällä elettävä välttääkseen kuolemantuomion? Tästähän johtuu myös miettimään, että milloin tämä voidaan ulottaa koskemaan meitä kaikkia, kommentoi muuan Behdadin hyvin tunteva, kantahervantalaiseksi itsensä luokitteleva mies tapausta.

Vetoan ammattiliittoihin, joiden laajassa jäsenkunnassa tiedän olevan syvässä oikeudenmukaisuuden tunnossa ja sen mukaan eläviä ihmisiä. Vetoan kirkkoon, koska se on osoittanut inhimillisyyttä samankaltaisissa tapauksissa kohtaamastaan kritiikistä huolimatta, toisin kuin monet muut jähmeät instituutiot. Vetoan kaikkiin maan marttakerhoihin ja höntsäporukoihin samasta syystä. Vetoan esiintyviin artisteihin ja muihin taiteilijoihin.

Vetoan yksittäisiin ihmisiin: jos ei Behdadin kohtalo kiinnosta, niin omasi luulisi kiinnostavan. Jos ei omasi, niin ehkä äitisi, ukkisi, lapsesi, kumppanisi, ystäväsi kohtalo. Kaikki, mikä yhteiskunnan siunauksella voidaan tehdä yhdelle meistä, voidaan tehdä myös sinulle tai läheisellesi.

Vaikka ei kiinnostaisi ns. vittujakaan se, mitä tapahtuu tällä hetkellä palautettaville henkilöille, niin luulisi kiinnostavan oma perse. Se, mikä voidaan tehdä mielivaltaisesti nyt yhdelle ihmisryhmälle, tehdään seuraavaksi jollekin toiselle. Jos luulet olevasi turvassa, olet mitä luultavimmin väärässä. Poliittiset suhdanteet ja vainojen kohteet muuttuvat, mutta ihmiselämä on yksi ja ainutkertainen.

Ja voipa tulla sekin päivä, että kätensä vereen tahranneet joutuvat yhteiskunnalliseen vastuuseen teoistaan. Jos ei heitä muu kiinnosta, niin tämän luulisi kiinnostavan.

Lisää Behdadin tapauksesta ja sen etenemisestä voi lukea esimerkiksi Behdad vapaaksi –fesesivulta.

Lisäys 2.6.2018: Mainittu perustuslain 9. pykälä kieltää palauttamisen vaarallisille alueille, mutta varsinainen palautuskielto on ulkomaalaislain 9. luvussa, 147§: “Ketään ei saa käännyttää tai karkottaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, eikä alueelle, jolta hänet voitaisiin lähettää sellaiselle alueelle.”

Huumorintajuttomuus on uusi musta

…ja mustahan on helvetin hyvä väri.

Yritän tässä sanoa, että huumorintajuttomuushan on ihan tavoiteltavaa silloin, kun “huumoria” käytetään vallankäytön välineenä. Huumori-parkaan kun useimmiten vedotaan tällaisissa alhaisissa tarkoitusperissä, vaikka sitä voisi käyttää briljantisti myös vallan purkamiseen (ja onneksi käytetäänkin koko ajan myös siihen).

Raiskatessa ropisee. Vitsi vitsi. Naurattaa joo ihan vitusti.

Jo puolisen vuotta #metoo-kampanjaa oli joillekin liikaa. Ylilyönti, väärä sävy, ne tärkeämmät aiheet, byää. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Suuresti hämmästytti myös se, miten laajalti seksuaalinen häirintä miellettiin flirtiksi ja rajanveto siihen nähtiin vaikeaksi, vaikka vain toisessa näistä kysymys on vallankäytöstä. Siinä, missä flirtti on muun muassa toisen huomioimista ja ilahduttamista, on seksuaalinen häirintä sitä, että jollekin “näytetään paikka”, eikä se ole mikään mukava paikka. Miten on edes mahdollista sotkea kahta näin totaalisen eri asiaa keskenään? Nehän ovat toisilleen miltei vastakkaisia! No, sotku kertoikin olennaisen joidenkin tahojen flirttikäsityksistä. Jos ei näe, tuottaako oma toiminta toisille nöyryytystä ja ahdistusta vai iloa ja voimia, niin se ei kyllä ole kampanjan vika.

Toki #metoo-kampanjaan sisältyi myös ongelmia, joista suurimpana nähdäkseni se, että kunnia sen alkuunpanemisesta siirtyi rikkaalle valkoiselle staralle sosiaalityöntekijä Tarana Burken sijaan. Burken ruohonjuuritason liike oli alun perin tarkoitettu auttamaan köyhiä, hyväksikäytön uhreiksi joutuneita ruskeita ja mustia lapsia ja nuoria, mutta kukapa heistä olisi ollut kiinnostunut. Lisäksi monia kampanjaan osallistuneita on parjattu siitä. Tällöin, jos he vieläpä ovat jääneet vaille tukea, on heidän kohdallaan osallistuminen ollut vain yksi uusi nöyryytys lisää. #Metoo-kampanjan positiiviset seuraukset ovat kuitenkin ylittäneet moninverroin sen ongelmat.

Naiset ja muut ei-miehet ovat kautta aikojen nähneet valtavasti vaivaa, jotta syrjivää ”huumoria” harrastavien henkilöiden ei tarvitsisi joutua vastakkain oman tomppeliutensa kanssa ja nolostua siitä. Olemme suorastaan asuneet epämukavuusalueillamme, ettei tölvivien, kähmivien ja muuten ”hassuttelevien” henkilöiden tarvitsisi ajatella sellaista ikävää ajatusta, että he toimivat alistavasti muita sukupuolia kohtaan – tahallaan tai vahingossa, mutta aina vuosituhantisen patriarkaalisen paskaperinteen suomalla oikeudella, sen sokaisemina tai sen turvin. Huumorin varjolla on käyty myös käsiksi, koska hei, kuka nyt leikistä suuttuisi.

Vaikka olisimme kuinka rohkeita, olemme silti usein pakottaneet hymyn naamallemme tilanteissa, jotka kaikkea muuta kuin naurattavat. (Sikäli kun emme myönnä tätä ja jatkamme myötänauramista, olemme ehkä menettäneet osia itsekunnioituksestamme lopullisesti.) Olemme olleet muka huomaamatta jotain meitä ehkä kipeästikin loukkaavaa käytöstä tai puhetta, koska niin vain on helpompaa.

Olemme teeskennelleet, että ei tunnu missään. Olemme toistelleet, että ”ei mulle vaan kukaan mitään”, ettei meitä kaiken muun lisäksi vielä syytettäisi tapahtuneesta – tai mikä pahinta, herkiksi ja huumorintajuttomiksi. Ja koko ajan se kaikki on syönyt meitä sisältä. Säälittävimmillämme olemme kiistäneet toistemme kokemukset kerätäksemme hyväjätkäpisteitä. Nyt tämä kulttuuri on ensimmäistä kertaa murtumassa mainstreamin tasolla.

Miksi urpoja piti sitten alunperinkään kääriä pumpuliin?

No ensinnäkin siksi, että usein erityiskohtelua saava on ollut meihin nähden ylemmässä asemassa, vähintäänkin yhteisön suojelema. Usein se on ollut ainoa vaihtoehto selviytyä arkisissa ympäristöissä: koulussa, töissä, missävaan. Emme ole uskoneet saavamme keneltäkään tukea niissä tilanteissa, joten olemme purreet hammasta ja selviytyneet.

Leffapuolen omat kohut osoittivat hyvin, miten hierarkkiset valta-asetelmat tuottavat tilanteita, joissa asetelmassa alempana olevilla ei ole mitään realistista mahdollisuutta sanoa, että ”mulle riitti”. Eikä olekaan niin kauan, kuin yhteisö ei tuomitse seksismiä ja sovinismia, vaan niistä päin vastoin palkitaan.

Toisekseen tumpeloiden pumpulointia on harrastettu siksi, että kaikki “urpot” eivät ole olleet totaalisia urpoja, koska seksistinen ja sovinistinen paskakulttuuri on tunkeutunut kaikkialle, kaikki me olemme siinä kasvaneet. Joskus urpouksia laukoneet ovat olleet myös enimmäkseen kivoja ja fiksuja ystäviämme ja on tosi ikävää käydä huomauttelemaan heille. Ehkä silti pitäisi.

Jos on elänyt ikänsä pehmusteessa, jossa ”alemmat sukupuolet” pehmentävät kaiken luomakunnan kruunulle mieluisaksi, on vaikea oppia näkemään, milloin menee överiksi. Varsinkin on vaikea ymmärtää, miksi kukaan vapaaehtoisesti nielisi mitään paskaa. Ovatko ne (ei-miehet) masokisteja, nössöjä vai sekä että? Olisivat sanoneet, että haittaa!

No, nyt on puolen vuoden ajan opeteltu sanomaan.

Paitsi ensimmäistä kertaa elämäni aikana, myös ensimmäistä kertaa ihmiskunnan lähihistoriassa näyttää siltä, että seksistis-sovinistinen urpokulttuuri on jäämässä vähemmistöön, että siitä on tulossa vähän vanhanaikaista ja vähän noloa. Se on ihan mahtavaa etenkin kaikkien tämän päivän lasten ja nuorten kannalta. En olisi itse uskaltanut lapsena ja teininä haaveillakaan mistään näin mahtavasta.

Olen helvetin iloinen.

Kun minua reilu kymmenkesäisenä lapsena alettiin ympäristön toimesta työntää genreen ”nainen = alempi ihminen”, mietin, että ei auta kuin kovettaa itsensä, olla aina vain kovempi. Päätin siedättää itseäni kaikelle paskalle niin paljon, että se ei tunnu enää missään. Se oli typerää, mutta se oli ehkä ainoa vaihtoehto. Tavallaan se toimi. Selvisin. Sain paljon hyväjätkäpisteitä.

Ei kenenkään pitäisi silti joutua tekemään niin itselleen. Siinä samalla terrorisoi itseään olemaan huomaamatta, mikä tuntuu pahalta, terrorisoi omia mahdollisuuksiaan puolustaa itseään. Toivon, ettei kenenkään tämän päivän lapsen tarvitsisi enää turruttaa itseään seksismille ja sovinismille. Että huominen olisi edes sen asian suhteen hieman valoisampi.

#Metoon aikana olemme opetelleet puolustautumaan kollektiivisesti. Se on totaalisen eri asia kuin yrittää yksin yksityishenkilönä käydä valtarakenteita vastaan. Se on ollut vaikuttavaa, koska kollektiivinen voima on vaikuttavaa.

Siksi se on pelottanut valtaa.

Puoli vuotta ”nyt riittiä” on ollut liikaa joillekin miehille, jotka ovat kyselleet, ”onko #metoo mennyt liian pitkälle”. On varmaankin, jos on sitä mieltä, että tasa-arvo voi mennä liian pitkälle. Siis jos ajatellaan tasa-arvoa pylväsdiagrammina niin, että on miehet ja sitten ne kaikki muut. Ja että pitäisi jättää jokin sellainen säällinen rako miesten ja muiden väliin, ettei tasa-arvo menisi liian pitkälle. Jos se akkapalkki lähestyykään uhkaavasti ukkopalkkia, niin liian pitkälle on menty.

Jos ei ajatella tasa-arvoa pylväsdiagrammina vaan valtarakenteiden purkamisena, niin vaikea nähdä, milloin tämä työ olisi mennyt liian pitkälle. Niin kuin että hei, nyt loppuu se! Tämän linnakkeen säästätte! Akat perr-kele!

Haluaisin uskoa, että suurin osa näistä liianpitkälle-miehistä on vain vilpittömän kuumottuneita siitä ajatuksesta ja fiiliksestä, että vittu, me ei ihan oikeasti tiedetä miten pitäisi käyttäytyä. He ovat tehneet tästä vain väärän johtopäätöksen – sen sijaan, että avaisivat korvansa ja miettisivät, että mitenköhän sitä sitten kannattaa käyttäytyä, totesivat, että keskustelu on mennyt liian pitkälle.

Useinhan tämä ”liian pitkälle” yhteydessä kuin yhteydessä tarkoittaa, että keskustelu on alkanut horjuttaa joitakin valta-asemia tehden niitä miehittävien henkilöiden olon tukalaksi. Koskee sivumennen sanoen myös viime aikojen keskustelua kulttuurisesta omimisesta.

Siispä defenssit pystyyn. Kuten: vähän nyt huumorintajua hei!

Paitsi että olen ainakin itse erittäin mielelläni ”huumorintajuton”, sikäli kun sillä tarkoitetaan henkilöä, joka ei jaksa nauraa sen enempää seksistiselle kuin rasistiselle, homofobiselle tai ableistisellekaan huulenheitolle.

Mille sitten nauraa?

Siinäpä onkin mietittävää, jos ainoa huumori on ollut sortava huumori.

Np. Night Witch – Girl Code

Sata vuotta luokkasotaa – eikä loppua näy

Tänä keväänä tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomessa käytiin ensin sisällissota ja siihen päälle suoritettiin köyhänkansanmurha. On tarpeetonta korostaa, että ”verinen sisällissota” ja että ”kaikki osapuolet syyllistyivät julmuuksiin”  – sota nyt yleensä on veristä ja julmaa. Sodan päätteeksi tehty kansanmurha laajamittaisine vankileireineen ja kenttäoikeuksineen on se, joka teki vuoden 1918 sodasta poikkeuksellisen. Mitä tulee Eurooppaan, on keskitysleiri aito suomalainen innovaatio.

Historia ei taivu yksinkertaistettavaksi niin, että jälkeenpäin voitaisiin varmuudella todeta, että miten asiat olisivat kehittyneet, jos ne olisivat kehittyneet toisin. Toisenlaisten historiallisten todellisuuksien kuvittelu on tiukasti oman kapean todellisuutemme rajaama. Se usein totena hoettu spekulaatio, että Suomi olisi osa Venäjää, jos punaiset olisivat voittaneet, luotiin valkoisten tarpeisiin oikeuttamaan julmuuksia. Valkoisille propagoitiin, että nyt soditaan venäläisiä vastaan. Suomalaisista työläisistä tehtiin ”punaryssiä”, olisihan monista valkoisistakin kuulostanut pahalta lähteä lahtaamaan ihan vain suomalaisia työläisiä lapsineen.

Naisia, lapsia tai raskaana olevia ei todellakaan säästelty, vaan haluttiin eugenistisin perustein nimenomaan hävittää. Suomessa tapettiin, raiskattiin, kidutettiin ja poljettiin suohon ihmisiä aina pikkuvauvoista muoreihin. Valkoiset halusivat ”vapauttaa” maata punaisesta ”saastasta” ja anarkian turmeluksesta, tässä hieman ideologian taustoitusta suoraan vuodelta 1918. Sen katsottiin vaativan kovat ja julmat otteet. Sisällissodassa ei joka tapauksessa taisteltu itsenäisyydestä, eivätkä punaiset sitä vastustaneet. Punainen Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden joulukuussa 1917 – kännissä vai läpällä, sitäkään emme voi varmaksi tietää, mutta tunnustanut kuitenkin. Sen sijaan monet punaiset naiset kyllä taistelivat sisällissodassa paitsi leivästä myös vertaisuudestaan, ihmisarvostaan ei-miehinä.

Propaganda kuuluu sotaan, mutta on huolestuttavaa, että sata vuotta sisällissodan jälkeenkin tapahtuneesta esitetään niin laajalti ”vapaussota” -tulkintaa. Se, että suvussa oli valkoisia, on paska selitys. Itsellänikin on, korpikommunistien lisäksi, suvussa myös Tamperetta tamperelaisista ”vapauttaneita” valkoisia ja Elias Simojoen ystäviä. Ei se silti ole millään tapaa estänyt minua muodostamasta omaa näkemystäni siitä, mikä on oikeus ja kohtuus, eikä punaisten kohtelussa ollut häivähdystäkään kummastakaan noista. Valkoisten suhtautuminen punaisiin oli yksinomaan väärin, vaikka he kuvittelivatkin olevansa oikeassa ja hyvällä asialla. Voin ymmärtää sellaisen näkemyksen kehittymistä siinä ympäristössä kuin se on kehittynyt, mutta en koskaan hyväksyä. Joskin, minun hyväksymiseni ja hyväksymättä jättämiseni historian jatkumon tästä pisteestä ovat yhdentekevää jälkiviisastelua.

Jostain syystä vaatimus, että oman sukuhistorian painolasti ei saisi vaikuttaa ideologisesti, tuntuu julkisessa keskustelussa koskevan vain punaisten jälkeläisiä. Luokkasotaa muistelevien pitäisi ”antaa jo olla”, ”ei kantaa kaunaa”, ”rypeä katkeruudessa” ja niin edelleen. Mutta miten antaa anteeksi sellaista, jota ei ole anteeksi edes pyydetty? Henkilökohtaisessa elämässä se voi onnistua, mutta yhteiskunnallisessa mielessä vaatimus on vähintäänkin omituinen. Koska näkemykset sodasta ja sen syistä eroavat jo nimityksistä lähtien, anteeksiantamiseen vieläpä ilman -pyyntöä ikään kuin sisältyy ajatus, että taivutaan vastapuolen tulkinnalle. Ja se onkin sitten ihan oikea ongelma. Sovintoa ei (valkoiselle) valheelle rakenneta.

Jos yhteiskuntarauhan nimissä aletaan muuttelemaan historiaa voittajan eduksi vielä ennestään, se rakentaa kyllä kaikkea muuta kuin rauhaa. Jos ei ymmärretä punaisen puolen syitä ja vaikuttimia luokkasodalle, vaan esitetään niistä epähistoriallisia karikatyyrejä, kieltäydytään näkemästä samoja syitä tässä päivässä. Historialla, jota ei tunneta eikä tunnusteta, on tapana toistua uudestaan. Vaikken henkilökohtaisesti odota tai kaipaa valtiolta instituutiona mitään, niin ihmettelen, miksei Suomi valtiona ole jo omien etujensa vuoksi ottanut mitään kantaa sadan vuoden takaisiin tapahtumiin puhumattakaan, että olisi järjestänyt jonkinlaista muistojuhlaa uhreille. Olisi voinut edes lisärahoittaa sotasurmien tutkimista, sillä tiedot sisällissodan julmuuksista ovat yhä edelleenkin puuttellisia. Kantaaottamattomuuskin on kannanotto.

Kaiken tämän valossa ei ole ihme, että välillä on puolin ja toisin esitetty arvioita, että ”parempi, kun ei olisi ollut koko sotaa”. Sota nyt sinänsä on aina hyvin monin tavoin perseestä ja synonyymi epäinhimillisyydelle, mutta näin toteaminen on paitsi luokkaa ”emme voi tietää, mitä sitten”, niin historian henkilöiden ja heidän motiiviensa aliarvioimista. Toisekseen se järjestelmällisesti kieltää kaikki ne tähän päivään asti ulottuneet positiiviset vaikutukset, mitä sodalla on myös ollut. En nimittäin jaksa uskoa, että Suomessa olisi tehty niinkään monenlaisia sosiaalisia uudistuksia muuten kuin uuden vallankumousyrityksen pelossa.

Uudesta vallankumouksesta tai työväenliikkeestä ei ole ollut aikohin vakavaa uhkaa vallanpitäjille, sellaista kyytiä työväestön oikeuksia poljetaan ja kerran rakennettua revitään alas. Porvariston käymä luokkasota jatkuu yhä kaikilla rintamilla – myös sillä ideologisella – eikä loppua näy. Väkivalta jatkuu erityisesti rakenteellisen väkivallan muodossa.

Lopuksi lainaan itseäni ja muistutan, että kansainvälinen vappu on alkujaan anarkistinen juhla, joka sai alkunsa taistelusta lyhyemmän työpäivän puolesta:

”Kahdeksan tunnin työpäivää vaatinutta ja 1. toukokuuta 1886 alkanutta yleislakkoa, johon osallistui Chicagossa satojatuhansia työläisiä, seurasi Haymarketin verilöyly 4. toukokuuta. Tuolloin poliisi hajotti kahdeksan tunnin työpäivää vaatineiden lakkolaisten mielenosoituksen. Tuntemattomaksi jäänyt taho heitti joukkoon pommin, joka surmasi molempia osapuolia. Kiistanalaisen oikeudenkäynnin jälkeen Yhdysvaltain viranomaiset hirttivät neljä anarkistista ammattiyhdistysaktivistia Chicagossa vuonna 1887. Vappua alettiin viettää heidän muistokseen.”

Yritetään muistaa. Ettei kaikkea tarvitsisi aloittaa alusta.

Kiitos heille, ketkä taistelivat meillekin parempaa elämää. Se taistelu jatkuu yhä.

Np. Hiljaisuus huutaa.

Fasismin ja keskiluokan kohtalonyhteys – 13 linkkiä

Kautta aikojen fasismi on noussut pelottelemalla keskiluokkaa, niin nytkin. Niin sen ideologit kuin vankimmat kannattajatkin tulevat turvallisesta keskiluokasta. Fasismilla hyvin laveastikin ymmärrettynä ideologiana tai sellaisten kattokäsitteenä on tiettyjä piirteitä, jotka vetoavat nimenomaan keskiluokkaan. Tätä kautta tulee ehkä paremmin ymmärretyksi myös fasismin ja nationalismin yhteys, joka varsinkin Suomessa tahdotaan usein häivyttää. Yritän tässä raaputtaa hieman esiin sitä yhteistä maaperää, jonka fasistit ja keskiluokka jakavat.

1. Konservatiivisuus. Fasismin lupaama ”ennen oli hyvin, ennen takaisin!” vetoaa konservatiiveihin ja keskiluokka kannattaa tyypillisesti konservatiivisia arvoja.

2. Eronteko. Fasismi perustuu eron tekemiseen ja ylläpitämiseen: toisiin ”kansakuntiin” tai ”kulttuureihin”, väärämielisiin ”maanpettureihin” jne. Koko keskiluokan olemassaolo perustuu eron tekemiseen ja ylläpitämiseen suhteessa työväenluokkaan, koska se ei voi erottautua vain omistamalla (koska se ei omista tarpeeksi, ähäskutti). Tämä tapahtuu etenkin symbolisesti ”maun” kautta: mikä on hyvää ja huonoa makua ja kenellä sitä on tai ei ole. Luonnollisesti keskiluokalle tyypilliset piirteet edustavat hyvää makua ja työväenluokkaisiksi katsotut huonoa.

3. Normaalin ihannointi ja tavoittelu. Oikeastaan tämäkin liittyy erontekoon. Normaali tarvitsee aina ”epänormaalin”, siis ei-tavoiteltavan, ollakseen ”normaalia”, tavoiteltavaa. Yhteiskunnallisten konfliktien, jopa aivan pienimpienkin ihanteidensa (käytöksessä, ulkonäössä jne.) hylkäämisen, edessä keskiluokka on neuvotonta, hämmentynyttä ja närkästynyttä. Se toistelee kuin yhdestä suusta, “onko tuo nyt ihan normaalia”, “ei kukaan normaali toimi noin” ja niin edelleen. Ylimmäksi kaikista tavoitteista asettuu kirkkaasti tämä “normaali”, joka tietysti on jotain, mitä keskiluokka on ja jotain, mitä muut eivät ole, mutta johon näiden muiden tulisi kuitenkin pyrkiä. Fasismissa normaalia valvotaan viime kädessä eugeniikan keinoin. Suomikin valvoo normaalia eugeniikan keinoin muun muassa pakkosteriloimalla transsukupuolisia.

4. Luonnollistaminen. Tämä taas liittyy normaalin ylläpitämiseen. Kaikkea perustellaan, sillä, että se on tai ei ole ”luonnollista”. Luonnollinen on taikasana, joka pitää sisällään ajatuksen, että näin on ollut historian hämäristä ja näin on oleva, vaikka tämä käsitys olisikin vain kulttuurissa toisteltu myytti vailla sen kummempaa tieteellistä pohjaa (esimerkiksi: ihmisen käyttäytymisen perustelu kuvitteellisella luolaihmisellä). Useimmiten tähän “normaaliin” kuuluvat erilaiset pitkälti median ja koulutuksen kautta tuotetut luonnollistamiset, kuten “ihmisen perimmäinen luonto on olla itsekäs”, “ydinperhe on luonnollinen ja siksi paras perheen malli”, “tämä on paras mahdollinen järjestelmä” ja niin edelleen.

5. Kaiken näkeminen kaupantekona. Sen enempää fasismissa kuin keskiluokan sosiaalisessa kulttuurissakaan ei ihmisellä ole mitään arvoa sinänsä. Myös ihmissuhteet nähdään vaihtosuhteina, joissa on parempi jäädä plussan puolelle tai vähintäänkin päästä tasoihin. Keskiluokka ei tutustu, vaan verkostoituu. Toisiin suhtaudutaan välineellisesti, vrt. fasistien ”kenestä on maallemme hyötyä”. Myös keskiluokka jakaa ihmisiä mieluusti paitsi itselleen, niin yhteiskunnalle “hyödyllisiin” ja “hyödyttömiin” Keskiluokka sen koommin kuin fasistitkaan eivät ymmärrä myöskään, mikseivät saisi shoppailla itselleen hyödyllisiä kulttuurisia elementtejä: kaiken on oltava kaupan! Tämä näkyy molempien vimmaisessa halussa kerätä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa sekä uskottavuutta hyödyntämällä “alaluokkien” ja ”marginaalien” kiinnostavia ominaisuuksia tai esittämällä niiden kokemuksia ominaan, ks. esimerkiksi saamelaisten kulttuurinen appropriaatio. Fasistit paitsi hyödyntävät alkuperäiskulttuureja oman myyttinsä pönkittämiseen, nappailevat muutenkin ideologiansa edistämiseen elementtejä sieltä sun täältä ja hyödyntävät härskisti erilaisten alakulttuurien keinoja ja estetiikkaa.

6. Muodon vaaliminen sisällön sijaan. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa pönttöliberaalien sananvapauskeskustelussa. Ei siinä mitään jos ajaa joukkomurhia, teloituksia ja raiskauksia, kunhan tekee sen salonkikelpoisesti, silleen ei-alaluokkaisesti. Erityisesti keskiluokkaiset toimittajat rakastavat takertua muotoon, joka siis ei ole vapaa, jotta joukkomurhien, teloitusten ja raiskausten ajaminen olisi vapaata.

7. Projisointi. Sekä keskiluokka että fasistit projisoivat puutteensa muihin: pienituloiset ovat ahneita, maahanmuuttajat kiittämättömiä, opiskelijat laiskoja, vähemmistöt huomionhakuisia, nuoret ja naiset ylimielisiä ja kaikki edellä mainitut tietenkin sietämättömän röyhkeitä.

8. Elämä väistämättömyyksien sarjana. Leif Sundströmin (Fasismi, 2007) mukaan eräitä fasismin tunnuspiirteitä ovat sen massaluonne ja subjektiuden eli tekijyyden katoaminen. Tätä asetelmaa tuottaa myös keskiluokkainen journalismi ja sen käsitys yhteiskunnasta ja kansalaisen paikasta siinä. Nykyisin tosin ihmistä hallitaan yhä enemmän tuottamalla halutunlaisia subjekteja kuin passiivisia objekteja. Sundström kirjoittaa:

”Ihminen vieraantuu itsestään ja alkaa elää arkipäivän realismin sanelemien ehtojen mukaisesti kieltäen mahdollisuuden positiivisempiin vaihtoehtoihin. Totalitarismin alkuna voi nähdä juuri utopian kieltämisen, vaikka toisaalta fasismin eräänä piirteenä voidaan pitää kansallisen utopian luomista.”

9. Auktoriteettiusko ja lainkuuliaisuus. Hyvää on se, mikä on hyväksi ylhäältä käsin määritelty. Yksittäisen ihmisen moraaliksi riittää noudattaa näitä määräyksiä. Siis, ajattelun ulkoistaminen valtiolle. Kärjistetyimmillään tällainen kuuliaisuus tarkoittaa Adolf Eichmannin kuuluisaa “tein vain työtäni” -argumentointia. Holokaustin – jonka muun muassa PVL kieltää – pääorganisaattori Eichmann sanoi oikeudenkäynnissä 1961 vain yrittäneensä toteuttaa velvollisuuksiaan. Omana aikanaan Eichmann ei toiminut valtiotaan ja sen yhteiskuntajärjestystä vastaan, vaan sen puolesta. Varmasti se oli hänelle myös taloudellisesti kannattavaa.

10. Kuviteltuun enemmistöön turvautuminen. Mä ja mun rassekaverit = kansa. Vrt. keskiluokan mä ja meidän kunnollinen naapurusto / harrastusseura / duuniporukka = kansa.

11. Itsestäänselvyydet ajattelun tilalla. Aidon älyllisen keskustelun – ylipäänsä kaiken älyllisyyden – vieroksuminen ja tekeminen mahdottomaksi erilaisten luonnollistusten toistolla ja keskustelukumppanin mitätöinnillä ja halveksunnalla. Halvinkin retorinen kikka voittaa aina aidon tiedonintressin.

12. Taiteen näkeminen välineenä. Ja halveksuminen itseisarvona. Pitää olla kunnollista kansallista identiteettiä pönkittävää taidetta, jolla voidaan myydä voileipiä, konsertteja, suklaata ja matkailua, ei mitään häiritsevää sotkua!

13. Itsensä kieltäminen luokkana. Molemmat haluavat esittää olevansa ”koko kansan” asialla, paitsi ettei kansaan tietenkään kuulu mikään epäilyttäväksi luokiteltu aines. Yhteiskunnissa on aina ollut sekä hallitsijoita että hallinnan kohteena olevia. Näiden väliin jää aina keskiluokka. Ja keskiluokka on se, joka ei tunnista eikä halua tunnistaa itseään, koska se tarkoittaisi samalla tietyistä etuoikeuksista luopumista. Usein se puolustautuu sanoen esimerkiksi, että “kaikkihan me olemme palkansaajia”. Jostain kumman syystä yksillä näistä palkansaajista vain pyyhkii paljon paremmin kuin toisilla. Neuvostoliitossa ei pitänyt olla muita kuin työläisiä, mutta jollain kumman tavalla toisilla meni paljon paremmin kuin toisilla. Suomea ei vieläkään nähdä luokkayhteiskuntana siinä missä esimerkiksi Britanniaa, vaikka “hyvinvointivaltion” asukkaista joka viides on köyhä. Erityisesti tässä tunnistamisprojektissa ovat epäonnistuneet erilaiset vasemman ja myös antiautoritaarisen laidan liikkeet. Niissä ei ole otettu kyllin vakavasti sitä, mikä luokan merkitys on käytännössä, eikä haluttu tunnistaa ja tunnustaa omia etuoikeuksia, koska se olisi kiusallista. Vahvasti työväenluokkaiseen asemaan itsensä sijoittavat Andy Anderson ja Mark Anderson piikittelevät osuvasti, vaikka brittikontekstista, pamfletissaan The Enemy Is Middle Class (1988) radikaalin vasemmiston kyvyttömyyttä tunnistaa keskiluokkaa, vapaasti suomennettuna näin:

“Lue mitä tahansa heidän julkaisuistaan ja huomaat, että heidän mielestään koko keskiluokka on miltei syyttömiä sivustaseuraajia luokkataistelussa, joka on ainoastaan “hallitsevan luokan” ja työväenluokan välillä. […] He antavat vaikutelman, että tietävät tarkalleen, keitä työväenluokkaan kuuluu, mutta “hallitseva luokka” näyttää olevan heille selittämätön ongelma.”

Andersonien mukaan suurin osa luokkateoreetikoista jättää huomiotta, että esimerkiksi opettajat ja sosiaalityöntekijät käyttävät luokkavaltaa. He myös irvailevat syyllisyyden tunteita kokevan keskiluokan yrityksille tulla otetuksi työväenluokkana muuttamalla käyttäytymistään, pukeutumistaan tai puhetapojaan – tai muuttamalla työväenluokkaisille alueille:

”vaikka heillä ei koskaan tule olemaan kokemusta siitä, mitä on olla työväenluokkaa, koska heillä on miltei aina myös mahdollisuus päästä pois […] heillä on aina rikas isi ja/tai äiti auttamassa […] heillä on aina mukava turvapatja, jolle pyllähtää.”

Minulta on usein kysytty, että mistä sitten erottaa, onko joku keski- vai työväenluokasta. Mitä yksilöihin tulee, vastaan Andersonien tavoin, ettei se ole kovin kiinnostavaa, mutta esimerkiksi tuosta.

Ehkä vielä laajemmin omien etuoikeuksien kieltäminen kuvaa tunnusomaisesti molempia. Etuoikeuksia ovat tässä maailmassa taloudellisten etuoikeuksien lisäksi esimerkiksi cis-sukupuolisuus, niin sanottu valkoisuus, vammattomuus, terveys, Suomessa suomi äidinkielenä ja niin edelleen. Lupaan palata aiheeseen “kuinka tunnistaa fasismi” vielä uusista näkökulmista.

Aurinkoista Mäntsälän kapinan alun vuosipäivää vaan kaikille.

Np. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Electricity

Aivomme ovat sidotut

Taisi olla Henry Ford kun aikanaan totesi, että jos jengi tajuaisi, miten rahaa luodaan, vallankumous alkaisi saman tien. No, ei mitä ilmeisimmin ole tajunnut vieläkään. Raha nähdään niukkana resurssina ja ikään kuin luonnonvarana, vähän siten kuin pitäisi nähdä raakaöljy, vaikka se on kaikkea muuta.

Yhteiskunnallista keskustelua leimaa muuan helvetin turhauttava virheellinen hajatelma, jonka voisi tiivistää näin: se on arvokasta mikä on kallista, jos joku on rikas hän on sitä varmaan syystä, jos joku saa huonoa palkkaa hän saa sitä varmaan syystä, tiivistettynä raha on siellä missä pitääkin ja siihen on sopeutuminen. Siis eräänlainen vallitsevien valtasuhteiden luonnollistaminen ja sementointi yhdellä historiallisella, puuttellisella abstraktiolla, rahalla. Raha kuvaa valtasuhteita ollen niiden merkki. Itsessään se ei ole mitään, ei tahdo mitään, ei pyri mihinkään. Sen sanominen, että valtasuhteiden muuttaminen ei onnistu, koska raha, on yhtä älytöntä kuin sanoisi, että ei voi muuttaa historiaa, jos ei ensin muuteta historiankirjoitusta. Okei, allegoria on hieman vajavainen, mutta saitte varmaan kiinni ajatuksesta.

Jengi menee ihan puihin, kun niille sanoo joku puku päällä, että ”ikävä kyllä meillä ei ole varaa”. Se vain ei pidä paikkaansa. Vuosisadan suurimman kusetuksen keskeinen uskonkappale kuuluu näin: on tehtävä totalitaristis-kapitalistista kuripolitiikkaa, koska valtio on ylivelkaantunut, koska julkinen sektori on tehoton, koska jengi on laiskaa ja saa liikaa liksaa ja tukia ja sitten on vielä ne maahanmuuttajat, sukupuolineutraalit liikennemerkit ja liito-oravat. Lupaan palata tähän aiheeseen myöhemmin syvällisemmin.

Kielen rajat ovat mielen rajat ovat maailman rajat.

Jos siis kielessä jokin asia, kuten nyt vaikka ”raha” tai ”jumala” on hyväksytty sellaiseksi, jolla voidaan perustella ihan mitä tahansa, niin aika helvetisti se rajoittaa sitä, mitä pidämme mahdollisena ja toivottavana. Jokaista rajoittavat fysiikan lait, mutta ”rahan lait” eivät ole mitään niihin verrattavaa, toisin kuin toisinaan tunnutaan kuvittelevan. Fysiikan lait ovat olemassa ilman ihmistäkin ja ilman sitä uskoiko niihin kukaan, rahan liikkeet eivät. Ihminen on pärjännyt hyvän aikaa ilman rahan keksimistäkin.

Samalla tavalla kuin joskus muinoin papit ”taivasta lähimpänä” olivat niitä, joiden sana määräsi, nyt samassa asemassa ovat rahaa lähinnä olevat. Saarnat ja päiväkäskyt tulevat samasta miljonäärien puhujanpöntöstä. Ja niitä uskotaan, koska?

On kuin jokin uskonkappale, että raha on siellä, missä sen kuuluukin olla ja sen ”pyrkimiseen” sinne jonnekin ja jostain pois ei ole mitään tehtävissä. Se on kuin luonnonlaki. Samaa logiikkaa monet käyttävät edelleen esimerkiksi näin: jos poliisi on brutaalin väkivaltainen, se on sitä varmaan syystä; jos yksityisyyttämme loukataan, se on varmaankin tarpeellista koska niin tehdään; jos joku maankolkka on köyhä, niin joutaa ollakin; jos joku saa potkut, niille oli varmaan hyvä syy; jos muija sai turpaan, niin varmasti oli hyvä syy sillekin. Eli mitään ei loppujen lopuksi voi arvostella, koska oikeutus on se, että asiat ovat sinänsä jotain. Herra Humen giljotiinilla olisi töitä.

Tällaisella epäajattelulla kuitenkin perustellaan nykyään ihan hemmetisti juttuja, ja eipä sillä, on perusteltu varmaan ennenkin. Orja on orja, koska on. Naiset ovat nyrkin ja hellan välissä, koska kuuluvat sinne. Eläimet ja lapset eivät tunne kipua, koska eivät nyt vain tunne. Ja niin edelleen. Ei herrajumala meillä Suomessa ole varaa kaikille vesiklosettiin!

Paitsi että joskus muinoin ajateltiin olevan, kun näet joskus on eletty sellaistakin edistyksen aikaa, että ajateltiin kaiken menevän eteenpäin ja olevan mahdollista. Ei taantumuksen aikaa niin kuin nyt, että yritetään repiä hajalle kaikki se vähäkin, mitä on jäljellä – ja kaverilta pois kanssa. (Toinen juttu sitten, ettei se vesivessa ollut ehkä noin ekologisessa mielessä kovin edistyksellinen.) Tulevaisuus ei näytä tarjoavan yhtään mitään parempaa, pelkkää eri tuhon kehityskulkujen kiihtymistä sekä totalitaristisen valtion ja fasististen liikkeiden nousun. Yey.

Miksi näin? No muun muassa siksi, että aivomme ovat sidotut.

Raha symbolina on oikeutus itsessään ja määrittää kaikkea, mitä pidämme mahdollisena. Siihen on sidottu kaikki inhimillinen ja enemmänkin, kaikki maailmassa: mitään ei ole sen ulkopuolella. Raha on erehtymättä aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Raha on oikeudenmukainen, raha on puolueeton, raha on neutraali, raha on kaikkitietävä, raha on hyvä. Raha on jumala.

Tuskin mihinkään muuhun asiaan liittyy nykyisin yhtä vahvaa kohtalonuskoa kuin rahaan ja rahajärjestelmään. Olemme täysin sokeita sille, ettei mahdollisuuksien maailma ole oikeasti rahasta kiinni, koska arkijärkemme kertoo muuta. Meidän mahdollisuutemme ovat hyvin perkeleen paljon kiinni juuri siitä, paljonko meillä on rahaa ja se on aivan totta. Tämä kokemus ei valehtele, mutta homman clue onkin siinä, että on sinänsä lähinnä poliittisesta tahdosta kiinni, paljonko meillä on rahaa ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa, että on tai ei ole rahaa. Kyllä, elämme taloudellisten valtasuhteiden puristuksissa, alistamina ja ahdistamina, mutta ei ole mitään “luonnollista”, välttämätöntä syytä, että sen pitäisi olla niin.

Yhtä vahingollista ja typerää kuin uskoa rahaan on syyttää sitä yhtään mistään. On älyllisesti tosi laiskaa ja jotenkin creepyn uskonnollissävytteistä syyttää vain ”rahaa” tai ”ahneutta” tai jotain muuta sellaista, se johtaa vain umpikujaan ja hurskasteluun siitä, miten me ainakaan emme yhtään sitä tarvitse emmekä halua.

Rajoitamme itseämme kuitenkin ihan turhaan tyytymällä siihen, että meille ylemmältä taholta vakuutetaan, että ei ole varaa. Ainakin vakuuttajilla itsellään sitä näyttää olevan.

Ei anneta talousjargonin hämätä. On yhtä oikeutettua ja todellista puhua valtasuhteista muista näkökulmista, yhtä oikeutettua ja mahdollista muuttaa valtasuhteita, joista kärsii, vaikkei täysin hallitsisi jargonia, sillä valtasuhteista tässä on kysymys ja ne ovat aina ihmisten välisiä. Talouspuhe on yksi tapa yrittää häivyttää tämä raadollinen todellisuus.

Np. Lethe – Infested dishumanity

Tagged , , , , , , , , ,

Takaisin hiekkalaatikkoon

Siitä on nyt viitisen vuotta, kun lopetin blogin pitämisen. Syitä oli pääpiirteissään kaksi: olin kyllästynyt reaktiiviseen yhteiskuntakritiikkiin enkä pitänyt siitä asemasta mihin olin päätynyt. Vieroksuin ja vieroksun yhä minkäänlaista ”mielipidejohtajuutta” ja oman naaman ylenpalttista näkymistä. Olin alkanut kokea, että blogini toimii enemmänkin yhteiskunnallisena viihteenä ja ukkosenjohtimena kuin muutosvoimana, jota halusin sen olevan. En kokenut julkisuutta arvona sinänsä, päinvastoin.

Vaikka blogini kautta tutustuin hitonmoiseen määrään hienoja ihmisiä, usein koin myös voimattomuutta niistä yhteydenotoista, joita sain vaikeissa tilanteissa eläviltä ihmisiltä. En halunnut valehdella, että pystyisin yksinäni vaikuttamaan yhtään kenenkään asioihin. Tietysti tuntui superhyvältä, kun kadunmies ja kaupan kassa kiittelivät kirjoituksista, mutta samaan aikaan yleinen henkilökohtainen huomio hirvitti. Kun kollega kysyi, miten rakensin ”brändini”, sanoin, että vahingossa. Minua ahdisti ja vitutti olla ”brändi”.

Olin sen verran kyllästynyt kaikkeen bloggaamiseen liittyvään ja sen verran kiireinen kaiken muun kanssa, että olin melkein valmis sanomaan, ettei koskaan enää. Kirjoitin edelleen – toimittajana työkseni kuten siihenkin asti, lisäksi muun muassa biisien sanoja – mutta en koskaan enää uskonut kirjoittavani blogia. Olin siihen ihan helvetin kyllästynyt.

Pari vuotta kestäneeseen totaaliseen sometaukooni taas oli aivan toiset syyt: perheemme kasvoi ja halusin olla sataprosenttisesti läsnä niissä hetkissä ja siinä ainutlaatuisessa ajassa, joka on hetkessä ohi. Jo ennen tätä somehommat olivat radikaalisti vähentyneet, kun olin duunien ohella säntäillyt ympäri Eurooppaa ja keskittynyt täysillä musa- ja kaikenlaisiin “skenehommiin”. Tiivistettynä, olen tässä siis tehnyt asioita, joissa some on lähinnä tiellä. Niitäkin on tässä maailmassa vielä aika paljon.

Nyt viisi vuotta myöhemmin olen kuitenkin aloittamassa bloggaamisen jälleen. Syy on sama kuin oli edellisen blogini aloittamisen aikaan kymmenen vuotta sitten: olis vähän asiaa ja jotain tarttis tehdä. Bloggaamisen varjopuolet eivät ole kadonneet minnekään, mutta en koe niitä enää niin raska(uttav)ina, että olisin mieluummin kirjoittamatta.

Nykytilanne sitäpaitsi on hyvin erilainen verrattuna siihen, kun aloitin: bloggaajia on ihan helvetisti. Kaikenlaisia somejulkkiksia on ihan helvetisti. Kaikkea on ihan helvetisti enemmän. Joten selviän luultavasti vähemmällä huomiolla tällä kertaa. Ollessani yksi ensimmäisistä ellen ensimmäinen naispuolinen yhteiskunnallinen bloggaaja oli saamani huomion määrä sekä hyvässä että pahassa ihan tolkuton, vaikka suostuin esimerkiksi vain murto-osaan haastattelupyynnöistä.

On yhä monia asioita, jotka eivät saa läheskään ansaitsemaansa huomiota mediassa. Useita näkökulmia, jotka jäävät tyystin piiloon. Paljon ärsyttäviä, vuosikymmenestä toiseen toistuvia valheellisia – vaarallisia – hokemia, joilla perustellaan paskaa politiikkaa. Paljon propagandistista rummutusta ja vyörytystä, jota kohdistetaan aina niihin heikoimmassa asemassa oleviin, tavoitteena nujertaa lopullisesti. Paljon vallankäyttöä, joka pitää tehdä näkyväksi. Paljon ihan hullua paskaa, joka pitää ampua alas, koska niin moni ihan oikeasti uskoo siihen.

Paljon duunia tehtävänä.

Np. Dezerter – Monument

Tagged ,