Aivomme ovat sidotut

Yhteiskunnallista keskustelua leimaa muuan helvetin turhauttava virheellinen hajatelma, jonka voisi tiivistää näin: se on arvokasta mikä on kallista, jos joku on rikas hän on sitä varmaan syystä, jos joku saa huonoa palkkaa hän saa sitä varmaan syystä, tiivistettynä raha on siellä missä pitääkin ja siihen on sopeutuminen. Siis eräänlainen vallitsevien valtasuhteiden luonnollistaminen ja sementointi yhdellä historiallisella, puuttellisella abstraktiolla, rahalla.

Raha kuvaa valtasuhteita ollen niiden merkki. Itsessään se ei ole mitään, ei tahdo mitään, ei pyri mihinkään. Sen sanominen, että valtasuhteiden muuttaminen ei onnistu, koska raha, on yhtä älytöntä kuin sanoisi, että ei voi muuttaa historiaa, jos ei ensin muuteta historiankirjoitusta. Okei, allegoria on hieman vajavainen, mutta saitte varmaan kiinni ajatuksesta.

Jengi menee ihan puihin, kun niille sanoo joku puku päällä, että ”ikävä kyllä meillä ei ole varaa”. Se vain ei pidä paikkaansa. Vuosisadan suurimman kusetuksen keskeinen uskonkappale kuuluu näin: on tehtävä totalitaristis-kapitalistista kuripolitiikkaa, koska valtio on ylivelkaantunut, koska julkinen sektori on tehoton, koska jengi on laiskaa ja saa liikaa liksaa ja tukia ja sitten on vielä ne maahanmuuttajat, sukupuolineutraalit liikennemerkit ja liito-oravat. Lupaan palata tähän aiheeseen myöhemmin syvällisemmin.

Kielen rajat ovat mielen rajat ovat maailman rajat.

Jos siis kielessä jokin asia, kuten nyt vaikka ”raha” tai ”jumala” on hyväksytty sellaiseksi, jolla voidaan perustella ihan mitä tahansa, niin aika helvetisti se rajoittaa sitä, mitä pidämme mahdollisena ja toivottavana. Jokaista rajoittavat fysiikan lait, mutta ”rahan lait” eivät ole mitään niihin verrattavaa, toisin kuin toisinaan tunnutaan kuvittelevan. Fysiikan lait ovat olemassa ilman ihmistäkin ja ilman sitä uskoiko niihin kukaan, rahan liikkeet eivät. Ihminen on pärjännyt hyvän aikaa ilman rahan keksimistäkin.

Samalla tavalla kuin joskus muinoin papit ”taivasta lähimpänä” olivat niitä, joiden sana määräsi, nyt samassa asemassa ovat rahaa lähinnä olevat. Saarnat ja päiväkäskyt tulevat samasta miljonäärien puhujanpöntöstä. Ja niitä uskotaan, koska?

On kuin jokin uskonkappale, että raha on siellä, missä sen kuuluukin olla ja sen ”pyrkimiseen” sinne jonnekin ja jostain pois ei ole mitään tehtävissä. Se on kuin luonnonlaki. Samaa logiikkaa monet käyttävät edelleen esimerkiksi näin: jos poliisi on brutaalin väkivaltainen, se on sitä varmaan syystä; jos yksityisyyttämme loukataan, se on varmaankin tarpeellista koska niin tehdään; jos joku maankolkka on köyhä, niin joutaa ollakin; jos joku saa potkut, niille oli varmaan hyvä syy; jos muija sai turpaan, niin varmasti oli hyvä syy sillekin. Eli mitään ei loppujen lopuksi voi arvostella, koska oikeutus on se, että asiat ovat sinänsä jotain. Herra Humen giljotiinilla olisi töitä.

Tällaisella epäajattelulla kuitenkin perustellaan nykyään ihan hemmetisti juttuja, ja eipä sillä, on perusteltu varmaan ennenkin. Orja on orja, koska on. Naiset ovat nyrkin ja hellan välissä, koska kuuluvat sinne. Eläimet ja lapset eivät tunne kipua, koska eivät nyt vain tunne. Ja niin edelleen. Ei herrajumala meillä Suomessa ole varaa kaikille vesiklosettiin!

Paitsi että joskus muinoin ajateltiin olevan, kun näet joskus on eletty sellaistakin edistyksen aikaa, että ajateltiin kaiken menevän eteenpäin ja olevan mahdollista. Ei taantumuksen aikaa niin kuin nyt, että yritetään repiä hajalle kaikki se vähäkin, mitä on jäljellä – ja kaverilta pois kanssa. (Toinen juttu sitten, ettei se vesivessa ollut ehkä noin ekologisessa mielessä kovin edistyksellinen.) Tulevaisuus ei näytä tarjoavan yhtään mitään parempaa, pelkkää eri tuhon kehityskulkujen kiihtymistä sekä totalitaristisen valtion ja fasististen liikkeiden nousun. Yey.

Miksi näin? No muun muassa siksi, että aivomme ovat sidotut.

Raha symbolina on oikeutus itsessään ja määrittää kaikkea, mitä pidämme mahdollisena. Siihen on sidottu kaikki inhimillinen ja enemmänkin, kaikki maailmassa: mitään ei ole sen ulkopuolella. Raha on erehtymättä aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Raha on oikeudenmukainen, raha on puolueeton, raha on neutraali, raha on kaikkitietävä, raha on hyvä. Raha on jumala.

Tuskin mihinkään muuhun asiaan liittyy nykyisin yhtä vahvaa kohtalonuskoa kuin rahaan ja rahajärjestelmään. Olemme täysin sokeita sille, ettei mahdollisuuksien maailma ole oikeasti rahasta kiinni, koska arkijärkemme kertoo muuta. Meidän mahdollisuutemme ovat hyvin perkeleen paljon kiinni juuri siitä, paljonko meillä on rahaa ja se on aivan totta. Tämä kokemus ei valehtele, mutta homman clue onkin siinä, että on sinänsä lähinnä poliittisesta tahdosta kiinni, paljonko meillä on rahaa ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa, että on tai ei ole rahaa. Kyllä, elämme taloudellisten valtasuhteiden puristuksissa, alistamina ja ahdistamina, mutta ei ole mitään “luonnollista”, välttämätöntä syytä, että sen pitäisi olla niin.

Yhtä vahingollista ja typerää kuin uskoa rahaan on syyttää sitä yhtään mistään. On älyllisesti tosi laiskaa ja jotenkin creepyn uskonnollissävytteistä syyttää vain ”rahaa” tai ”ahneutta” tai jotain muuta sellaista, se johtaa vain umpikujaan ja hurskasteluun siitä, miten me ainakaan emme yhtään sitä tarvitse emmekä halua.

Rajoitamme itseämme kuitenkin ihan turhaan tyytymällä siihen, että meille ylemmältä taholta vakuutetaan, että ei ole varaa. Ainakin vakuuttajilla itsellään sitä näyttää olevan.

Ei anneta talousjargonin hämätä. On yhtä oikeutettua ja todellista puhua valtasuhteista muista näkökulmista, yhtä oikeutettua ja mahdollista muuttaa valtasuhteita, joista kärsii, vaikkei täysin hallitsisi jargonia, sillä valtasuhteista tässä on kysymys ja ne ovat aina ihmisten välisiä. Talouspuhe on yksi tapa yrittää häivyttää tämä raadollinen todellisuus.

Np. Lethe – Infested dishumanity

Advertisements
Tagged , , , , , , , , ,

Takaisin hiekkalaatikkoon

Siitä on nyt viitisen vuotta, kun lopetin blogin pitämisen. Syitä oli pääpiirteissään kaksi: olin kyllästynyt reaktiiviseen yhteiskuntakritiikkiin enkä pitänyt siitä asemasta mihin olin päätynyt. Vieroksuin ja vieroksun yhä minkäänlaista ”mielipidejohtajuutta” ja oman naaman ylenpalttista näkymistä. Olin alkanut kokea, että blogini toimii enemmänkin yhteiskunnallisena viihteenä ja ukkosenjohtimena kuin muutosvoimana, jota halusin sen olevan. En kokenut julkisuutta arvona sinänsä, päinvastoin.

Vaikka blogini kautta tutustuin hitonmoiseen määrään hienoja ihmisiä, usein koin myös voimattomuutta niistä yhteydenotoista, joita sain vaikeissa tilanteissa eläviltä ihmisiltä. En halunnut valehdella, että pystyisin yksinäni vaikuttamaan yhtään kenenkään asioihin. Tietysti tuntui superhyvältä, kun kadunmies ja kaupan kassa kiittelivät kirjoituksista, mutta samaan aikaan yleinen henkilökohtainen huomio hirvitti. Kun kollega kysyi, miten rakensin ”brändini”, sanoin, että vahingossa. Minua ahdisti ja vitutti olla ”brändi”.

Olin sen verran kyllästynyt kaikkeen bloggaamiseen liittyvään ja sen verran kiireinen kaiken muun kanssa, että olin melkein valmis sanomaan, ettei koskaan enää. Kirjoitin edelleen – toimittajana työkseni kuten siihenkin asti, lisäksi muun muassa biisien sanoja – mutta en koskaan enää uskonut kirjoittavani blogia. Olin siihen ihan helvetin kyllästynyt.

Pari vuotta kestäneeseen totaaliseen sometaukooni taas oli aivan toiset syyt: perheemme kasvoi ja halusin olla sataprosenttisesti läsnä niissä hetkissä ja siinä ainutlaatuisessa ajassa, joka on hetkessä ohi. Jo ennen tätä somehommat olivat radikaalisti vähentyneet, kun olin duunien ohella säntäillyt ympäri Eurooppaa ja keskittynyt täysillä musa- ja kaikenlaisiin “skenehommiin”. Tiivistettynä, olen tässä siis tehnyt asioita, joissa some on lähinnä tiellä. Niitäkin on tässä maailmassa vielä aika paljon.

Nyt viisi vuotta myöhemmin olen kuitenkin aloittamassa bloggaamisen jälleen. Syy on sama kuin oli edellisen blogini aloittamisen aikaan kymmenen vuotta sitten: olis vähän asiaa ja jotain tarttis tehdä. Bloggaamisen varjopuolet eivät ole kadonneet minnekään, mutta en koe niitä enää niin raska(uttav)ina, että olisin mieluummin kirjoittamatta.

Nykytilanne sitäpaitsi on hyvin erilainen verrattuna siihen, kun aloitin: bloggaajia on ihan helvetisti. Kaikenlaisia somejulkkiksia on ihan helvetisti. Kaikkea on ihan helvetisti enemmän. Joten selviän luultavasti vähemmällä huomiolla tällä kertaa. Ollessani yksi ensimmäisistä ellen ensimmäinen naispuolinen yhteiskunnallinen bloggaaja oli saamani huomion määrä sekä hyvässä että pahassa ihan tolkuton, vaikka suostuin esimerkiksi vain murto-osaan haastattelupyynnöistä.

On yhä monia asioita, jotka eivät saa läheskään ansaitsemaansa huomiota mediassa. Useita näkökulmia, jotka jäävät tyystin piiloon. Paljon ärsyttäviä, vuosikymmenestä toiseen toistuvia valheellisia – vaarallisia – hokemia, joilla perustellaan paskaa politiikkaa. Paljon propagandistista rummutusta ja vyörytystä, jota kohdistetaan aina niihin heikoimmassa asemassa oleviin, tavoitteena nujertaa lopullisesti. Paljon vallankäyttöä, joka pitää tehdä näkyväksi. Paljon ihan hullua paskaa, joka pitää ampua alas, koska niin moni ihan oikeasti uskoo siihen.

Paljon duunia tehtävänä.

Np. Dezerter – Monument

Tagged ,